Pysy kauniina

LUKU 8. DEKADENSSI

Iida

Mulla alkoi koulu vasta yhden jälkeen ja sittenkin oli vain yksi tunti biologiaa. Veera oli sairaana joten mun piti selvitä hengissä yksin ilman juttukaveria. En mä siihen kyllä kuollut. Mun energia oli niin alhainen, etten varmaan olisi jaksanut edes kamalasti sosialisoitua. Ja silti olin menossa Oonan kanssa tänään Sussulle. Mä olin ollut eilen illalla niin epätoivoinen, että olin suostunut lähtemään Sussun kotibileisiin. Ajattelin, että niin mä saisin hetken rauhan kaikilta ajatuksiltani ja voisin vain nauraa kaikelle kännissä. Ajattelin, että eläisin yhden illan niin kuin olin Ilarin kanssa elänyt. Ehkä Ilari haluaisi, että mä eläisin sen puolesta ja jatkaisin. Mutta jatkaa en voisi. Mä vain sekoittaisin itseni hetkeksi ja sitten rypisin tunteiden ja päänsäryn krapulassa.

Suuntasin kohti Oonan koulua tunnin loputtua. Reppuni oli ihan täynnä tavaraa ja pelkäsin, että se kohta räjähtää, koska olin pakannut mukaan jo valmiiksi kaiken, mitä tarvitsin yökyläilyä varten. Vaihtovaatteet, laturi ja pyyhe siis. Mä en aina pakannut koko omaisuuttani niin kuin Aino-Kaisa teki. Sillä oli aina kunnon maailmanlopun varustukset mukana.

Kävelin hiekoitettua tietä. Lunta ei enää satanut, vaikka sää oli ollut ihan kamala viimeiset päivät. Nyt luontoäiti oli rauhoittunut ja antoi meidän elää ihan rauhassa. Aurinko paistoi kirkkaasti ja kävi mun hermoille. Se vain paistoi ja oli niin kirkas. Voisiko se vaikka jo sammua? Lopettaa sen ärsyttävän paistamisensa kellertävänä. Lopettaa meille lämmön antamisen ja vaikka räjähtää ja nielaista maapallon mukanaan.

Oona seisoi bussipysäkillä kylmästä hytisten. Ulkona oli vain kymmenen astetta pakkasta, mutta Oona ei osannut siltikään pukeutua osuvasti. Olin monesti kysynyt, miksei se käyttänyt pipoa, huivia, hanskoja tai takkia kiinni - sen mielestä ne pilasi sen asun, ulkonäön ja oli jollain tapaa noloja. Sitä mä en ymmärtänyt, koska olin itse pakkautunut maiharitakin, suuren ruudullisen huivin ja sellaisen oikeasti aika ruman skeittaripipon alle. Oona hytisi punaisessa aukinaisessa toppatakissa (okei, munkin takki oli auki) ilman mitään talveen kuuluvia asusteita. Sillä oli lyhyt, punainen villapaita ja tiukat farkut. Näytin sen vierellä ihan eskimolta.

"Kauanko bussiin menee?" kysyin kylmyydestä tärisevältä Oonalta, vaikkei mun mielestä edes ollut oikeastaan kylmä.

"Kolme minuuttia", Oona vastasi. "Eli aivan liian kauan. Mä jäädyn ihan just."

"Ihan ystävävällinen vinkki: Laita enemmän vaatetta", ehdotin. "Huoraamassa kesät talvet."

"En mä edes huoraa. Voisin huorata paljon enemmän", Oona naurahti.

"Laita edes hyvä ihminen takki kiinni tai saat hypotermian tuolla sun verenkierrolla", vinkkasin. Oonan hampaat kalisi ja se alkoi näyttää entisajan pissikseltä hytistessään kyyryssä Michael Korsin kärsinyt laukku olallaan.

"Se näyttää tyhmältä näiden housujen kanssa. Plus sullakin on takki auki."

"No mulla onkin oikeasti vaatetta päällä."

Bussin saapuessa Oona melkein hyppi innosta ja katsoi sitä sydänsilmillä. Se meni valtaamaan vakiopaikkansa; ne paikat juuri ennen kuin bussi nousee korkeammaksi. Lysähdin sen viereen. Bussi tärisi mun alla. Se oli aina tuntunut jotenkin epämukavalta kun se moottori sai sut tärisemään ja sisuskalut liikkumaan edestakaisin. En ihmettelisi, vaikka joskus oksentaisin. Etenkin kun Oonalle menevät bussit oli sitä vanhempaa mallia, koska se asui silleen aika korvessa.

Puolen tunnin päästä oltiin Oonalla. Oonan onneksi bussi jäi aina ihan niiden talon viereen ja se pystyi alle minuutissa juosta rappukäytävän suojiin. Ne asui kakkoskerroksessa, mutta Oona halusi silti mennä sen matkan hissillä, vaikka harrasti uskollisesti urheilua. Tai nykyään sen aerobic-harrastus taisi olla aika rappiolla, koska sillä oli niin paljon muuta tekemistä eikä krapulaisena oikein voinut hyppiä ympäriinsä ja tehdä hienoja juttuja.