Prinsessa?

~23~ Haluatko apua?

Oppitunti alkaisi jo viidentoista minuutin kuluttua, mutta minähän olin vatsataudissa, joten sinne en menisi.

Onneksi kännykkäni oli kuitennin tallella. Nappasin sen käteeni ja etsin yhteystiedoistani Lavernan nimen ja aloin soittaa hänelle.

"Moi."

"Moi. Eikö sullakin olisi seuraava tunti liikuntaa?" kysyin, vaikka oikeasti olin täysin varma että kyllä olisi.

"On! Mennäänkö samaa matkaa?" hän kysyi innoissaan. Taustalta kuului jotain hälinää, hän oli varmasti jossain ihmisjoukon keskellä.

"No.. tota mä olen kipeä, enkä pääse tunnille."

"Ilmoitanko opettajalle?" Laverna kysyi vähän huolestuneena. Innostuneisuus oli kadonnut hänen äänestään täysin.

"Se olisi todella ystävällistä."

"Hyvä, sitten ilmoitan. Lepää sinä rauhassa, ja parane pian."

"Kiitos, olet ihana. Nähdään", sanoin. Onneksi minulla oli ystäviä.

"Nähdään", hän sanoi ja sulki puhelun.

Hyppäsin takaisin sängylle ja vedin peiton päälleni. Otin hyvän asennon ja nukahdin.

Rauhalliset uneni keskeytti koputus oveen. Avasin silmäni ja koputus kuului uudelleen. Nousin ylös liian nopeasti, sillä minua alkoi huimaamaan ja jouduin ottamaan hetkeksi sängystä tukea.

Onneksi en ollut vaihtanut vaatteita ja pääsin suoraan avaamaan oven.

Koputtaja oli Clarice. Hän oli juuri lähtenyt jo kävelemään pois, kun kuuli minun avaavan oven. Silloin hän käveli takaisin.

"Ai hei.. Olitkin huoneessasi. Meidän täytyisi keskustella mitä teemme tämän huoneen kanssa kun olet nyt yksin täällä."

Yskäisin käsivarttani vasten.

"Oletko sairas", Clarice kysyi kohottaen kulmiaan. Nyökkäsin pienesti.

"Minulla on vatsatauti", selvensin hieman käheällä äänellä.

"Sepä harmi. Sitten on ehkä parempi että nukkuisit ainakin pari seuraavaa yötä yksin, ettet tartuta ketään." Eli minua pitää vältellä.. Kiva...

"Pikaisia paranemisia."

En ehtinyt vastata mitään kun Clarice jo lähtikin jättäen minut yksin huoneeseeni.

Suljin oven ja menin takaisin nukkumaan, että paranisin pian.

Seuraavat kaksi päivää kuluivat sairastellessa. Olin yksin huoneessani, mutta kävin kuitenkin syömässä. Ystäviäni en nähnyt kuin nopeasti ohimennen. Ehkä ihan hyvä, en nimittäin halunnut tartuttaa ketään.

Makasin sängylläni neljäntenä päivänä enkä tuntenut itseäni enää yhtään kipeäksi. Olin vain hyvin tylsistynyt. Koko sairasteluni ajan en ollut saanut ajatuksiani irti kadonneesta päiväkirjastani. Olin tutkinut huoneeni jo moneen kertaan läpi, vaikka jokainen niistä oli suuri pettymys. Kirjaa kun ei vaan löytynyt.

Kuulin koputuksen ja säpsähdin. Kukaan ei ollut käynyt katsomassa minua kun olin kipeä, eikä kyllä nytkään kun olin jo terve.

Nousin sängystä ylös ja vaihdoin yövaatteeni sinisiin farkkuihin ja vielä tummemman siniseen huppariin. Nyt oli jo päivä, mutta olin silti maannut vain yövaatteissa sängylläni miettien päiväkirjaani.

Kävelin laiskasti ovelleni ja avasin sen nähdäkseni Loganin. Yllätyin erittäin paljon.

"Missä sä olet ollut? Sinua ei ole näkynyt muutamaan päivään, juhlatkin jäivät välistä", Logan selitti. Häh? Mitkä juhlat? Näytin varmasti hyvin hämmentyneeltä.