Prinsessa?

~21~ Suora yhteys

"Hyvää huomenta opiskelijat. Tänään olemme kokoontuneet tämän linnan toisiin karsintoihin, joissa kahdenkymmenen opiskelijan on lähdettävä kotimatkalle.

Näiden karsintojen jälkeen linnan puolten välille avataan yleinen käytävä, joka on tässä kerroksessa. Seuraavaksi, kun kokoonnumme saliin, kokoonnumme molemmat puolet tämän puolen tähän saliin.

Oppitunnit yhdistetään ja kaikki ruokailut ovat tästä edespäin toisella puolella.

Kaikki jotka saavat jäädä ja asuvat tällä puolella ensimmäisessä kerroksessa, siirretään joko kerrokseen kaksi tai kolme.

Ensi viikko tulee olemaan täynnä oppitunteja, mutta koittakaa jaksaa, sillä kolmas karsinta tulee yllättävän nopeasti, jolloin opiskelijoita on tässä linnassa enää yhteensä kaksikymmentä. Silloin ollaan jo todella lähellä akatemian loppua ja hallitsijan valintaa.

Nyt kuitenkin päästän teidät jännityksestä ja ilmoitan kaksikymmentä valittua, jotka tämän ilmoituksen jälkeen lähtevät välittömästi pakkaamaan laukkujaan lähtöä varten", Melody selitti ja sitten se lista alkoi.

'Minä en lähde, minä en lähde', hoin koko luettelun ajan mielessä itselleni. Seurasin myös tarkkaavaisena muiden reaktiota. Ensin ne olivat itsevarmoja ja sitten surullisia, yllättyneitä ja pettyneitä.

Myös minä tuijotin tyynesti eteenpäin, kunnes kuulin nimen Didyme Swift. Se ei kuitenkaan hätkäyttänyt minua paljoakaan kun kuulin jo vielä tärkeämmän nimen: Gwendolyn Weber. Sillä hetkellä pettymys valtasi mieleni. Täällä oli vaikka kuinka paljon minulle tuntemattomia, miksi juuri Gwenin pitää lähteä? Vaikka olemmekin olleet etäisiä, silti hän on huonekaverini ja minulle tärkeä.

Yhden nimen vielä tunnistin, nimittäin Livia Wright, se Lavernan, Veronican ja Didymen kaveri. Harmi, että hän lähtee, meillä oli nimittäin ihan hauskaa yhdessä. Hän oli mukavan oloinen tyttö.

Didyme ei sitten voittanutkaan tätä, vaikka sanoikin niin Cornelialle. Hän saa lähteä tänään, jolloin minulle ei jää yhtäkään huonekaveria. Jään ihan yksin.

Onneksi minulla on kuitenkin kaksi kaveria jäljellä, nimittäin Laverna ja Angelica. Halusin heidät huoneeseeni, mutta se ei mitenkään onnistuisi. Heitä oli kuitenkin kolme, sillä Cynthia ei saanut lähtöä, vaikka sitä toivoinkin.

Melody oli ilmeisesti vielä selittänyt jotain ja sitten lopettanut puheensa, sillä salissa alkoi hälinä. Olin itse ollut niin ajatuksissa, etten ollut kuullut yhtään mitään. Opiskelijat nousivat ylös ja alkoivat liikkua salissa.

Katsoin viereeni, jossa ystäväni olivat. "Ihanaa. Mun ei tarvinnut luopua teistä", sanoin hymyillen Angelicalle ja Lavernalle.

"Eikä mun teistä", Laverna sanoi. "Mutta sulta lähti ilmeisesti kaksi huonekaveria", hän jatkoi ja vastasin hänelle surullisella hymyllä. Niin lähti.

"Me taas päästään ylemmäs. Joko kerrokseen kaksi tai kolme. Vihdoin", Angelica naurahti. "Niinpä, vihdoin."

"Sä haluat varmaan hyvästellä kaverisi?" Nyökkäsin ja lähdin etsimään heitä.

Gwen oli jo salin ovella kun juoksin hänet kiinni. Gwen käänsi katseensa ja huomasi minut. Hän rutisti minut heti tiukkaan haliin.

"Mulla tulee ikävä sua", Gwen sanoi heikosti. "Niin mullakin sua." Tunsin hetken päästä Gwenin kyynelen putoavan paidalleni, mutta se ei haitannut minua, annoin hänen itkeä.

Vaikka kuinka yritin itse pitää kyyneleet sisälläni, silti ne alkoivat kasaantua silmäkulmaani ja lopulta yksi niistä karkasi poskelleni.

Irrottauduin halista ja pyyhkäisin kyyneleeni nopeasti pois. En pitänyt itkemisestä muiden nähden. Pelkäsin heikkoa tilaani ja sitä että joku pystyisi satuttamaan minua siinä tilassa. Olin silti herkkä hyvästelytilanteissa ja tulisin aina olemaan. Ei kyyneleille voi mitään jos ne haluavat päästä vapauteen. Niillä on oma tahto, jota ei voi muuttaa.

"Nähdään joskus", Gwen sanoi ja kääntyi ympäri lähteäkseen. "Nähdään", kuiskasin hiljaa. En tiedä kuuliko hän sitä, mutta toivoin niin.

Jäin ovelle seisomaan kun Gwen katosi ihmisjoukkoon. Minulla oli hyvin tyhjä olo. Tiesin että minulla olisi tällä puolella vielä kaksi kaveria, mutta minua ahdisti ensi yö.

Hyvästelin vielä Didymen halin kanssa ja lähdin sitten katsomaan olisiko se yhteinen käytävä jo avattu.

Angelica ja Laverna saisivat odottaa tai lähteä pois. Ihan kuinka vaan. Itse lähdin käytävälle etsimään oikeaa paikkaa. Sinne ei ollut vaikea löytää. Se oli hyvin yksinkertaisessa paikassa ja näkyi hyvin. Suuret ovet olivat avattu ja edessäni loisti kaunis valoisa käytävä. Se ei ollut keskellä linnaa, vaan linnan reunassa. Samalla puolella kuin ruokala, sillä käytävällä oli suuret ikkunat, joista näkyi alas metsään ja kauas kaupunkiin. Näkymä oli kaunis ja valoisa, vaikka ulkona olikin pilvistä.

Käytävän lattia oli puhtaan valkoinen ja kiiltävä. Katossa roikkui kattokruunuja. Käytävä oli ehkä kymmenen metriä pitkä, tai alle.

Missään ei näkynyt yhtään henkilöä ja kävelin toiselle puolelle, sielläkin oli ihan hiljaista, miksi?

Hetken aikaa käveltyäni huomasin oven, joka johti saliin. Ovi oli kiinni, mutta sisältä kuului hälinää. Heidän tilaisuutensa oli siis vasta juuri äsken päättynyt. Jäin ovelle odottamaan.

Yhtäkkiä joku aukaisi ovet ja väistyin äkkiä säikähtäneenä pois tieltä. Tämä 'opettaja' vain katsoi minua hymyillen, mutta ei sanonut sanaakaan. Onneksi. Olin siis tavallaan tervetullut, eikä tässä ollut mitään väärää.

Yksittäisiä opiskelijoita tuli salista ulos ja pian huomasin kuinka aika monta muutakin tyttöä oli tullut odottamaan oville.

Jotkut jätkät kävelivät suoraan tyttöjen luokse ja alkoivat heti jutella kiihkeästi heidän kanssaan. Itse odotin kärsivällisesti Groveria.

Pian näin tuon tummahiuksisen jätkän jo saapuvan. Hän huomasi minut ja käveli luokseni.

"Miten meni?" kysyin suoraan kiinnostuneena. Hänen hymystään kyllä osasin jo päätellä että erittäin hyvin.

"Hyvin, erittäin hyvin. Saan jäädä ja monet ärsyttävät saavat lähteä", Grover sanoi virnistäen. Monet? Hänellä oli siis paljon vihamiehia. "Sinä?" hän jatkoi kysyen.

"Sain myös jäädä. Vihamiehiä mulla ei oikeastaan ole, joten mulla on tai oli vain menetettävää", vastasin. Grover kohotti kysyvästi kulmiaan. "Siis hyvästelin kaksi ystävää", selvensin.

"Harmi. Mä olen oikeastaan jo saanut uuden kaveriporukan täältä." "Ai?", kysyin hämmästyneenä. Grover hymähti tyytyväisenä.

"Grover onnee sä saat kestää mua vielä ainakin viikon!" kuului huuto kun joku jätkä juoksi luoksemme. Hänellä oli enemmän tummaan kääntyvät ruskeat hiukset, sinivihreät silmät ja hieman normaalia tummempi iho.

Grover kääntyi pikaisesti ympäri. Itse olin jo tuohon juuri saapuneeseen päin.

"Kiitos, kiitos. Se on minulle suuri kunnia", Grover sanoi mukamas kiittäväisenä, mutta hänen kasvoilleen ilmestyi kuitenkin vitsaileva virnistys, johon tuo jätkä vastasi vain lyömällä häntä leikkimielisesti käsivarteen.

"Älä viitsi", jätkä sanoi, muttei kuitenkaan pystynyt pitää totista ilmettä vaan purskahti hetkelliseen nauruun. En voinut enää pidätellä hymyäni joka pyrki kasvoilleni kuullessani tuon äänen. Nauru oli niin huoleton.

Tuo tuntematon poika siirsi katseensa minuun kun huomasi minun hymyilevän.

"Kuka sinä olet?" hän kysyi mielenkiintoisena kiertäen katsettaan samalla minussa.

"Gianna, Groverin frendi", vastasin tuttavallisesti esitellen itseni lyhyesti. "Ja sinä olet?" jatkoin kysyvästi.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
Wow! Tällä kirjalla on jo yli 900 lukukertaa, iso kiitos kaikille!