Prinsessa?

~8~ Salainen puoli

Konsertti oli upea. Kuulin monia kappaleita ensimmäistä kertaa, ja lopun kruunasi maan kansallislaulu.

Konsertin loputtua olimme Charlenen kanssa lähes viimeiset, jotka saivat poistua. Useat lähtivät pääovista suoraan ulos, mutta joukossa oli myös linnan väkeä, kuten me.

Meillä alkoi iltapala ja sinne menin tietysti Charlenen kanssa. Söimme pienessä pöydässä ihan rauhassa.

Iltapalan jälkeen Charlene lähti omaan huoneeseen ja minä omaan, jossa ei ollut vielä muita.

Kännykkäni piippasi ja vasta silloin muistin sen olemassaolon. Viesti oli tullut tuntemattomasta numerosta ja siinä luki näin: "Tule huoneenne oven eteen kahdeltatoista ensi yönä". Kuka hullu siellä olisi vastassa. Miksi meidän pitäisi tavata salaa ja vieläpä keskellä yötä?

Valvoin sängyssäni kun huonekaverini olivat jo ehtineet alkaa nukkumaan, mutta minä en halunnut. Halusin tietää mielenkiinnosta kuka ovella olisi minua vastassa. Sinnittelin hereillä keskiyöhön, jolloin nousin ylös ja hiivin hiljaa ovelle. Epäröin hetken, mutta päätin kuitenkin avata oven.

Käänsin lukkoa ja työnsin oven varovasti auki. Näin Cornelian. Minulla oli avain mukana, joten suljin oven perässäni kiinni vaimentaakseni keskustelumme äänet.

"Miksi kutsuit minut tänne?", kuiskasin kysyvästi. "Haluaisin puhua vähän Eleazarista." Hänen äänestään ei pystynyt kuulemaan vähääkään pelkoa tai jännitystä, pelkkää varmuutta. "Mitä hänestä?" "Kuulin niissä juhlissa, kun Eleazar kuiskasi sinulle, että haluaa tavata sinut. Haluan tietää mitä silloin tapahtui", Cornelia sanoi rauhallisesti. "Mikset kysy häneltä?" "Olen kysynyt jo. Hän ei vastannut. Mitä tapahtui kun tapasitte?" "Miksi haluat edes tietää?" "Vastaa minulle", Cornelia sanoi turhautuneena korottaen ääntään. "Miksi haluat tietää?", intin, nyt en luovuttaisi.

"Gianna, miksi hän ei suostu puhumaan sinusta sanaakaan ja on muutenkin ollut hiljaisempi kuin tapahtumaa ennen?" Ai Eleazar on siis pitänyt mykkäkoulua Cornelialle, mutta miksi. Mitä ihmettä, luulin, että hän olisi vain kahta kauheammin Cornelian kanssa näyttääkseen minulle, että he olivat ne 'parhaat kaverit'.

"Meille tuli riitaa", vastasin puolestaan. "Mistä?" "Sinusta, kai..." "Mitä?" "Väitin Eleazarille, että sinä määräilet häntä. Hän ei uskonut ja sitten suuttui minulle, löi ja kutsui Claricen paikalle", selitin tapahtuneita tilanteita. "Mitä ihmettä? Mitä sitten tapahtui?" "Mm... Clarice tuli paikalle ja huomasi jälkeni, joka oli Eleazarin lyönnistä tullut, mutta kerroin hänelle, että se oli tullut vahingossa törmäyksestä aiemmin käytävällä." En edes tiedä miksi kerroin Cornelialle näitä asioita, mutta ehkä on ihan hyvä että hänkin saisi tietää.

"Eleazar oli syyttänyt luultavasti minua riidastamme, mutta kun Clarice tuli, hän ei halunnutkaan kertoa kohtauksestamme, vaan jätti asian sikseen", jatkoin tarinan loppuun. "Just. Olisi vain puhunut sinut ongelmiin." "Mä luulen, että mä olisin saanut sen pahempiin ongelmiin, se kuitenkin löi minua." "Sattuko?", Cornelia kysyi säälivästi. Tuhahdin. Sääli oli kaikkein ärsyttävintä ja vielä ärsyttävämpää kun säälii puhtaasti vitsillä.

"Sulla ei varmaan ollut muuta asiaa?", sanoin kysyvästi. En jaksaisi häntä enää hetkeäkään. "Ei enää. Ei sun kanssa jaksa puhua kauempaa kerralla." "Sä kysyit. Mä vastasin. Sä halusit puhua. En minä", tein asiat vielä selviksi ennen kuin avasin huoneemme oven, astuin sisälle sulkien oven perässäni ja jättäen Cornelian yksin käytävään. Mikä ihme heillä on minua vastaan? Keskustelut alkavat ihan normaalisti, tai ainakin melkein ja päättyvät ihme riitoihin. Cornelia oli täällä selvästi salaa Eleazarilta, ihan niinkuin Eleazar Cornelialta. Tästä pitäisi kertoa Eleazarille.

Astelin takaisin sänkyyni näissä ajatuksissa ja pääsin vihdoin nukkumaan.

Aamulla heräsin tuttuun tapaan herätykseeni. Lähdin heti herättyäni puutarhaan. Onneksi pääsimme kulkemaan vapaasti myös ulkona. Pihalta emme kylläkään saisi ilman ilmoittamista lähteä.

Etsin pihalta sen valkoisen penkin ja istuuduin siihen hetkeksi aikaa. Katselin kukkia ja kuuntelin lintujen laulua. Aamu oli kauniin raikas.

Päivällä viihdyin hyvin tunneilla. Ruokailun jälkeen törmäsin Eleazariin käytävällä. Hän yritti ohittaa minut mahdollisimman nopeasti, mutta huusin hänen peräänsä: "Eleazar!", jolloin hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua. "Mitä asiaa sinulla on?", hän kysyi kiireisesti. En usko, että hänellä oli oikeasti kiire minnekään, minun kanssa puhuminen ei vain huvittanut häntä. "En halua huutaa. Tule tänne niin kerron." "Tule itse tai jatkan matkaa. Minulla on paljon tärkeämpääkin tekemistä, kuin tuhlata aikaa tälläiseen", hän sanoi halveksuvasti. Olipas kohteliasta, ajattelin samalla kun kävelin hänen luokseen.

"Haluatko edes kuulla?", kysyin. "Vain jos se on jotain tärkeää." "Ei väkisin", sanoin ja olin jo kääntymässä pois. "Gianna odota. Kerro asiasi", Eleazar käski. "Olin kertomassa vain Corneliasta, mutta ehkä on sittenkin parempi olla vain hiljaa." "Mitä hänestä?" "Kysy itse. Hän olisi varmaan iloinen jos edes suostuisit puhumaan hänen kanssaan." "Mitä?" "Ei mitään", sanoin ja poistuin tilanteesta.

Olisiko mitään järkeä saattaa heitä vielä huonompiin väleihin? Ehkä ei. En ole sellainen.

Minulla oli pitkä tauko ja useilla muilla oli jokin tunti. Olisin ihan mieluusti ollut tunnilla, mutta ei sitten. Nyt minulla oli ainakin aikaa tutkia linnan salaisia puolia. Yli puolet linnasta pystyi helposti luokitella niihin 'salaisiin puoliin'.

Olisi ehkä kiellettyä tutkia muuta osaa linnasta mutta mitä haittaa siitä olisi jos vähän kävisin vilkaisemassa niitä? Ainakin se voisi olla minulle hyvinkin mielenkiintoista.

Lähdin kerroksestamme liikkeelle suuntaan mitä meille ei oltu vielä esitelty laisinkaan. Minulla oli mahassani epämiellyttävä tunne kun tein jotain salaa. En ehtinyt kauaksikaan kun joku linnan väestä oli juuri tulossa nurkan takaa. Kuulin hänet hänen askelistaan.

Piilouduin äkkiä pylvään taakse. Kun vaara oli ohi, pääsin jatkamaan matkaa. En uskaltanut mennä enää ylemmäs, joten pysyttelin kolmannessa kerroksessa, jossa riitti paljon tutkittavaa.

Kartta minulla oli mukana, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä, sillä karttaan oli merkitty vain osa linnasta, toinen puoli oli jätetty kokonaan pois. Linna oli niin valtava, että se olisi voinut olla erillinen kylä.

Suuri osa ovista oli lukittu ja pidemmälle ei päässyt. Voi ei, harmittelin. Linna loppui kuin seinään, kaikki ovet eteenpäin olivat suljettu. Yritin löytää edes yhtä ovea, jonka olisin voinut saada auki. Kävelin pitkin tyhjää käytävää, kunnes silmiini osui mahdollisuus. Näin oven, joka oli vain pikkuisen raollaan, mutta se riitti aivan hyvin.

Raotin sitä vielä vähän niin että pääsin livahtamaan oven toiselle puolelle. Edessäni oli pimeämpi käytävä. Kämmeneni hikosivat kun mietin mitä voisi tapahtua jos joku löytäisi minut täältä.

En aikonut pysähtyä tai kääntyä, en vielä. Linna kävi vain enemmän salaperäisemmäksi, enemmän mielenkiintoisemmaksi, juuri sellaiseksi jonka nimenomaan haluisin tutkia läpikotaisin.

Käytävän molemmin puolin oli lyhtyjä, jotka toivat valoa käytävään, tai oikeastaan luolaan. Seinät, katto, lattia olivat kaikki tehty tummasta kivestä. Onneksi käytävä oli sentään yksinkertainen, eikä eri suuntia täynnä oleva labyrintti. Näin kyllä pari risteystä, mutta päätin kulkea vain mahdollisimman suoraan.

Astelin kivisellä lattialla niin hiljaa kuin suinkin pystyin. Kuulin tiheät sydämeni sykkeetkin paremmin kuin askeleeni.

Käytävä ei ollut kovinkaan pitkä ja viimein edestäpäin näkyi valoa. Siellä oli toinenkin ovi, joka oli raollaan. Valoa tulvi pimeyteen jossa olin. Astelin lähemmäs ovea ja työnsin sitä varovasti. Tämä pimeä käytävä erotti linnan kaksi valoista puolta toisistaan.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~