0 - Alku

89 5 1
                                    

Pimeys. Sieltä hän oli tullut. Oliko hän edes hän? Voiko hänestä ja henkilöstä puhua ilman muistoja aikaisemmasta elämästä, ilman tietoutta siitä, minne todella kuului?

Olento ei tiennyt, kuka hän oli ja mistä hän oli tullut. Aivan kuin hänen muistinsa ja koko mielensä olisi paljaaksi pyyhitty, valkoinen ja sävytön paperi. Hän oli lähes yhtä tietämätön kuin vastasyntynyt vauva, mutta ruumis, tai hänen ruumiin kaltaisensa, tuntui vanhemmalta ja vääränlaiselta.

Kaikki hänessä oli pahasti väärin, sillä hän sekä oli että ei ollut. Elämän hän oli jättänyt taakseen, mutta kuollutkaan hän ei ollut. Olento vaelsi Elämän ja Kuoleman välisessä paikassa, jota kutsui Äärettömyydeksi.

Äärettömyys. Tuo sana oli ensimmäisenä juolahtanut hänen mieleensä, joten hänessä heräsi toivo, että oli ajanjakso ennen tätä ajatonta nykyisyyttä, jossa hän vaelsi. Paikka oli ajaton ja vailla ääriä, muistutti Elämää muttei silti ollut: aivan kuin sen muodot olisivat olleet kömpelöitä hahmotelmia ja värit sameita kuin levinneessä verivärimaalauksessa. Äärettömyys oli täysin hiljainen ja äänetön, vailla muita.

Olento tiesi, että hänen olemassa olonsa olisi pitänyt olla sula mahdollisuus, mutta tässä hän yhä harhaili paikassa, jossa aika oli ikuisesti pysähtynyt. Paikassa, jossa oli ollut jo kahdeksantoista vuotta.

Hän katsoi kehoaan, joka oli täysin sileä ja valkea, vailla arpia ja minkäänlaisia merkkejä. Katsoessaan käsiään hän näki niiden olevan vailla elämänviivoja, sileät ja rypyttömät siroine sormineen. Hän kävi läpi koko alastoman kehonsa, joka sekin oli uusi ja virheetön: hänen ihonsa oli pehmeä kuin vastasyntyneen. Olento tiesi olevansa nainen tai tyttö, mutta kuitenkaan hän ei ollut ihminen. Mikä hän sitten oikein oli?

Tyttö oli Ei mikään, Äärettömyyden seisauttama tavalla, joka oli estänyt häntä vanhenemasta kaikki nämä yksinäiset vuodet. Hän ei tiennyt lainkaan, miltä näytti, jos sielun ylipäätään kuului näyttää joltakin. Hän oli väritön ja yksinäinen, sydämessään pelkkää tyhjyyttä. Hän tunsi, näki, kuuli ja vaistosi, mutta jotenkin heikosti ikään kuin olisi pelännyt itseään.

Nimeä tytöllä ei ollut, sillä hän oli Uusi. Uudenlainen olento, jolla ei ollut ikää, muistoja. Tyttö vailla menneisyyttä ja tulevaisuutta.

Jostain kumman syystä hän huomasi ajattelevansa numeroita ja niiden symboliikkaa. Tyttö oli kokeillut jokaista ajattelemaansa nimeä, mutta mikään niistä ei ollut sopinut. Aluksi hän oli ajatellut itseään yksinkertaisesti nimellä Nimetön. Mutta sitten hän tajusi, että hänen uusi elämänsä oli vasta alussa. Niin tytön nimeksi tuli Nolla.

Hän muisti, kuinka oli herännyt. Oli kuin hän olisi noussut ylös syvistä, sameista vesistä ja liikkunut jonkinlaisen verhon läpi. Avatessaan silmänsä Nolla oli ollut keskellä tätä tyhjää, maisematonta ja avaraa maisemaa. Maisemaa, joka oli niin kuollut ja äänetön.

Nolla kuuli, kuinka hiljaisuudesta hänen ympärillään oli tullut vaimeita säveliä, jotka olivat kuin kuiskauksia ja kaikuja jostain kaukaa. Nuo kaiut ja Äärettömyyden laulu olivat olleet heti osa häntä ja olivat olleet aina sen jälkeenkin.

Nolla tunsi kaipauksen, jolle ei tiennyt syytä. Tunne vain yksinkertaisesti oli. Kuten kaikki muukin hänessä vain oli, vaikkei selitystä ollut.

Nolla kaipasi muita elollisia. Niitä, jotka tuntuivat olevan lähellä, mutta samalla tuskallisen kaukana ikään kuin verhon tai muurin takana, jota ei käynyt ylittäminen. Hän oli lähellä Elämää, mutta myös lähellä Kuolemaa.

Nolla vaistosi sisällään sekä valoa että pimeyttä, sillä hän oli kuin hämärä, selvittämätön ja salaperäinen. Hän oli osa valoa ja Elämää, mutta yhtä aikaa tuskallisesti linkittyneenä pimeyteen ja Kuolemaan.

Äärettömyyden pimeys oli kuin pohjaton aukko, joka oli kaikki nämä vuodet vetänyt Nollaa luokseen. Tyhjyyteen ja varjon alle, josta ei olisi koskaan paluuta.
Pimeydessä asui nimeämätön pahuus, yhtä vanha ja iätön kuin Äärettömyys itse, eikä tuolle voimalle ollut nimeä. Se vain oli. Aivan kuin valon ja Elämän voima, mutta erilainen ja synkempi.

Nolla oli joutunut pakenemaan, sillä tuon tuntemattoman voiman sisällä asuvat olennot eivät halunneet hänestä mitään hyvää. Ne eivät olleet milloinkaan vahingoittaneet häntä, mutta Nolla tiesi. Hän vain tiesi, että hänen Pimeydeksi nimittämällään voimalla oli uusi, synkkä päämäärä. Se halusi niellä hänet ja kaiken muun. Se halusi tunkeutua Äärettömyyden tuolle puolen Elämään ja janosi elävien kuolevaisten sieluja enemmän kuin mitään muuta.

Nollan oli päästävä pois, mutta hän oli vankina ja unohdettuna Äärettömyydestä, josta ei päässyt ulos.






NOLLA (Tauolla)Where stories live. Discover now