Fria tiesi olevansa kirottu. Kaikki valkeni hänelle samalla hetkellä, kun hän vaistosi Pimeyden kauhistuttavan voiman ja tuon toisen ja lempeämmän, johon hän oli yhtä tuskallisesti linkittynyt.
Tyttö oli nähnyt kauhean näyn, jossa Nolla-nimisen iättömän, mahdottoman olennon suojamuuri murtui ja kuinka kaaos oli jälleen vallannut koko maailman. Loppu oli lähellä eikä Fria voinut muuta kuin yrittää hillitä paniikkia lähestyvää pelkoaan yritysten ollessa ponnettomia ja turhia.
Hän tunsi itsensä saastaiseksi ja liatuksi, sillä Pimeyden kosketus oli häpäissyt hänet, koskettanut hänen sieluaan ja saanut sen kirouksen valtaan silloin Eleanorin autossa. Hetkenä, jolloin Pimeys oli syöksynyt tappavilla lonkeroitaan heitä kohti ja kun iätön, nuori nainen oli pelastanut heidät.
Maailmanlopun alkamiseen saakka Fria oli elänyt onnellista elämää arkana, mutta kilttinä tyttönä, joka oli kaksoisveljensä Rubenin kanssa ollut vanhempiensa ainut lapsi. Nyt Ruben oli kuollut, ja se sai surun ja voimattoman raivon jäiset tikarit lävistämään kirotun lapsen sydämen.
Fria itki kauhun ja paniikin kyyneleitä Eleanorin yrittäessä lohduttaa häntä halauksellaan. Hän riuhtaisi itsensä irti vanhan naisen lempeästä otteesta kuin kosketus olisi polttanut häntä.
"Ei! Älä koske minuun, Eleanor! Olen saastainen, häväisty!"
Frian kirkaisu oli hyytää veret Eleanorin suonissa, niin paljon epätoivoa ja pelkoa tuossa äänessä oli. Hän kohtasi nuoren tytön suuret, avuttomat silmät, jotka olivat tummuneet sysimustiksi vaaleiden kulmakarvojen alla.
Katsoessaan Friaa Eleanor hätkähti. Hän näki nyt selvästi kirouksen tytön yllä: Pimeys häilyi hänen silmissään tavalla, joka sai silmät näyttämään pupillittomilta ja pohjattomilta, pimeiltä kaivoilta. Toinen voima, suojaava ja lempeä valo, hehkui Frian hiuksissa ja iholla kuin himmeä aamunkajo.
Pahinta oli kuitenkin Frian otsaan ilmestyneen kahdeksikkoa muistuttavan merkin haaleat ääriviivat, jotka hohtivat kalpeina kuin tuho ja kuolema. Merkki hänen otsassaan oli Äärettömyyden merkki.
Eleanor, Fria ja unestaan heränneet Nils ja Hilla tiesivät, ettei heidän asuntonsa ollut enää turvallinen. He saattoivat mennä vain sen ainoan henkilön luokse, joka pystyisi suojelemaan heitä. Tytön, joka oli tietämättään kironnut yhtä aikaa Pimeyden kanssa Frian ja odotti heitä kerrostalon pihalla.
Niin kirottu lapsi seuralaisineen astui ulos asunnostaan kiiruhtaen alas rappusia ulko-ovelle ja siitä ulos. Mutta juuri sitä heidän ei olisi koskaan pitänyt tehdä.
****
Nolla henkäisi äkisti tuntiessaan Pimeyden liikahtavan tavalla, joka saattoi merkitä vain yhtä ainutta asiaa: hänen suojansa oli murtumaisillaan.
Samalla hetkellä hänen, Solin, Claudian, Shadron ja Miaran vieressä olevan kerrostalon ulko-ovesta pelmahti ulos neljä uutta ihmistä. Tässä uudelleen pimeyttä kohti syvenevässä tuhon hämärässä Nolla näki etummaisena nuoren tytön, jonka koko olemus hohti kuolemaa ja tuhoa. Silmien harmaudessa lainehtivat jo Pimeyden mustat vedet ja otsassa leiskui Äärettömyyden merkki. Siinä oli itse Fria, Kirottu lapsi.
Pimeys liikahti tavalla, joka järisytti koko maan perustuksia sen vaistotessa Frian pelon, tuskan ja surun ja tuhoa tuovat näyt. Nollan voimien suojaava kilpi murtui, jolloin olento tunsi sisimmässään hetken aikaa terävän, hyisen tuskan. Ja silloin hän ja hänen seuralaisensa muuttuivat itsekin täysin näkyviksi.
Ihmiset tuijottivat Äärettömyyden lasta, ilmatar Claudia Näkijää, valotar Sol Tuntijaa, varjotar Shadro Kuulijaa ja Miara Hiljaista kuin olisivat nähneet aaveen. Kaikkien kasvoilla oli sokeaa kauhua, mutta samalla ihmetystä ja ymmärrystä osan käsittäessä, etteivät nämä viisi olentoa olleet tulleet tuhoamaan, vaan pelastamaan.
ESTÁS LEYENDO
NOLLA (Tauolla)
De Todo"Nimeä tytöllä ei ollut, sillä hän oli Uusi. Uudenlainen olento, jolla ei ollut ikää, muistoja. Tyttö vailla menneisyyttä ja tulevaisuutta. Nolla tiesi, että Pimeys nousisi, peittäisi Elämän ja ihmisten maailman ja tuhoaisi lähes kaiken elävän. Pime...
