NOLLA (Tauolla)

5 - Pimeys nousee

Tähän saakka Elämän luonnossa, ihmisten ja muiden elävien olentojen joukossa oli vallinnut petollisen syvä rauha. Jokainen oli täysin tietämätön kaikesta siitä tuhosta ja kaaoksesta, joka jo seuraavalla viikolla valtasi Suomen levittäytyen vähitellen koko maailman ylle. Kukaan ei tiennyt mitään kahden Verhon repeämän olemassa olosta: siitä, jonka Nolla oli omilla voimillaan avannut ja sulkenut eikä myöskään siitä toisesta, joka oli syntynyt Äärettömyyden voiman ja Elämän kolmen henkilön voiman vaistottua toisensa.

Elettiin vielä rauhan aikaa, viikkoa ennen kaikkea tuota kauhua ja sekasortoa, jonka Nolla oli nähnyt heti enteenä humalaisen miehen kasvoilta tämän osoittaessa häntä. Tyttö tiesi, että Pimeys nousisi, sillä hän tunsi Sen itsessään - tuon kuolettavan tyhjiön ja kammottavan voiman, joka oli kuin pohjaton kaivo. Osa Pimeydestä oli tarttunut Nollaan hänen paettua Äärettömyydestä. Koska Pimeys tunsi hänen viattomuutensa, koskemattomuutensa ja hyvyytensä, se repi häntä tuskallisesti sisältäpäin kykenemättä kuitenkaan vahingoittamaan hänen sieluaan ja minuuttaan, sillä Nolla tiesi jo kerran menettäneensä entisen minuutensa. Ja sitä paitsi hän oli olento, joka kykeni parhaiten vastustamaan tuota kauhistuttavaa pahuutta. Nolla tiesi, ettei Pimeys tahtonut mitä tahansa, vaan koko maailman. Kaikkien elävien olevaisten sielut, kunnes koko maailma olisi tyhjä, autio ja hiljainen.

****

Tasan viikon kuluttua Äerlumnissa iloittiin ja laulettiin, sillä oli Ilman ja Valon hallitsijoiden kolmen samanikäisen lapsen, Solin, Lunan ja Lucian, syntymäpäivä. Taivas oli sinistäkin sinisin, ja kun päivä vähitellen laski iltaan ja tähtivalot syttyivät, enin melu vaimeni ilmatarten ja valotarten vetäytyessä kotiensa rauhaan.

Ilma ja Valo olivat kaiken juhlimisen jälkeen menneet hoitamaan vielä viimeisiä Äerlumnin valtakunnan asioita. Niimpä 19 vuotta täyttävät Sol, Lucia ja Luna sekä myös Airen ja Claudia saattoivat vielä pysytellä valveilla ja iloita senkin jälkeen, kun heidän valotar- ja ilmatarystävänsä olivat lähteneet koteihinsa. Lentiäisiksi nimitettiin Äerlumnissa niitä lapsia, joiden suonissa virtasi sekä Valon että Ilman kansan verta.

Ilonsa keskellä vain Sol ja Claudia olivat jatkuvasti valppaina, sillä he olivat ainoat, jotka Äerlumnissa tiesivät Välitilan Elämään tunkeutuneesta olennosta. Henkilön takana oli Claudian uudemman näyn mukaan ollut jotain mustaa, maailman yötä synkempää ja kauhistuttavampaa, joka sekä oli että ei ollut osa olentoa. Ja Sol oli tuntenut, etteivät hän ja Claudia olleet enää ainoita, jotka jollain itselleen ominaisella tavalla aistivat Välitilan olennon. Siinä missä Sol oli Tuntija ja Claudia Näkijä, oli heidän lisäksi vielä kolmas henkilö, jonka olinpaikka oli Merimannun kaupungissa. Miespuolinen henkilö, joka oli Kuulija, Kuuntelija.

Sol ja Claudia olivat vetäytyneet kahdestaan hiukan syrjempään voidakseen rauhassa keskustella, mutta siitä ei tullut mitään. Luna ja Lucia nauroivat juuri niin helisevästi jollekin Airenin vitseistä, ettei Claudia voinut muuta kuin heittää heihin paheksuvan katseen.

Luna huomasi sen, jolloin valottaren hymy hyytyi.

"Onko nauraminen mielestäsi jotenkin kielletty, Clau? Sinä ja Sol olette olleet tosi kummia viime aikoina -"

Mutta Luna ei milloinkaan saanut lausettaan loppuun, sillä äkkiä tapahtui kaikkein pahin. Se, minkä Sol ja Claudia olivat tiedostamattaankin aavistaneet, mutta jonka päämäärää he eivät tienneet.

Äkkiä kaikki valo hiipui kuin tähtien ja auringon eteen olisi vedetty tumma verho. Tienoo Lunaertan ulkopuolella koko Äerlumnissa synkkeni ja pimeni ja kuunkin valo katosi kuin sitä ei olisi koskaan ollut. Ja äkkiä oli kylmä, hyytävän kylmä kuin talvella.

"Mitä tämä on?"

Lucia pomppasi seisaalleen isältään Valolta perityt kullanruskeat silmät pelosta suurina, valonhohteiset siiventapaiset selässä nykien kuin pakoon valmistautuessa.