"Nimeä tytöllä ei ollut, sillä hän oli Uusi. Uudenlainen olento, jolla ei ollut ikää, muistoja. Tyttö vailla menneisyyttä ja tulevaisuutta.
Nolla tiesi, että Pimeys nousisi, peittäisi Elämän ja ihmisten maailman ja tuhoaisi lähes kaiken elävän. Pime...
(Kaikki tarinaani liittämät maalaukset ovat omiani. Yllä oleva esittää Merimantua.)
Aurinko näyttäytyi seuraavana iltana ensimmäisen kerran pitkään aikaan. Pimeyden aiheuttama maailmanlopun hämärä tuntui hetkeksi väistyneen, sillä Nollan suoja Merimannun yllä oli vahvistunut Solilta saadun rakkaudenosoituksen myötä. Siinä, missä Kuoleman kantaja sai voimansa pelosta, vihasta ja epätoivosta, Nolla vahvistui ilosta, toivosta ja rakkaudesta.
Eleanor istui yksinään keittiön pöydän ääressä katsoen ulos ikkunasta. Nils ja Hilla olivat nukahtaneet heti, mutta nainen kuuli Frian kääntyilevän rauhattomana vuoteellaan.
Turkoosiksi maalattu kerrostalo, jossa Eleanor asui, sijaitsi aivan kaupungin reunalla. Siksi ikkunasta avautui nyt ihmeellisen kaunis näkymä suoraan merelle, joka välkehti ja lainehti laskevan auringon valossa. Metsät hehkuivat heleänvihreinä ja pellot erottuivat kaupungin rajan takana kullankarvaisina tilkkuina.
Kaikki tuntui olevan kuten ennen, ellei taivas auringonlaskun yläpuolella olisi syventynyt kaaosmaisesti pyörteileväksi violetinsineksi, jonka keskustassa pyöri Pimeyden kauhistuttava kita. Sen lonkerot olivat liikkuneet laajemmalle, mutta eivät olleet kurottuneina Merimantua kohti. Tämä oli Eleanorista huolestuttavaa, ja hänestä tuntui siltä kuin Pimeys olisi vaaninut odottaen sopivaa hetkeä iskeä.
"Eleanor."
Nainen säpsähti kuullessaan takaansa äkkiä hennon äänen, tuskin kuiskausta kuuluvamman.
Kääntäessään päänsä hän näki pimeän makuuhuoneen oviaukossa seisovan Frian, joka näytti hellyttävältä ylisuuressa pyjamassaan, joka oli aikoinaan kuulunut Ilmalle synkkinä pakovuosina yli 19 vuotta sitten.
اوووه! هذه الصورة لا تتبع إرشادات المحتوى الخاصة بنا. لمتابعة النشر، يرجى إزالتها أو تحميل صورة أخرى.
Frian vaaleat hiukset olivat taas takkuisessa pörrössä, joka kehysti pyöreähköjä kasvoja. Silmät olivat suuret ja harmaat, pelästyneen näköiset. Koko 12-vuotias tyttö vapisi kuin haavanlehti.
"Mikä hätänä, Fria?" Eleanor kysyi huolissaan.
"M-minä en saa unta, sillä minusta tuntuu - tuntuu siltä, k-kuin tapahtuisi kohta jotain pahaa", Fria kuiskasi kyyneleen vierähtäessä kalvenneelle poskelle.
Sitten tyttö syöksyi äkkiä suoraan Eleanorin syliin tarttuen häneen itkien kuin hengenhädässä, silmät hurjina ja epätoivoisina.
"Ä-älä jätä minua! Älä koskaan jätä minua!"
Fria nyyhkytti epätoivoisesti ja hysteerisesti, jolloin sääli tulvahti Eleanoriin. Tämä arka ja herkkä tyttö oli menettänyt oman kaksoisveljensä Rubenin ja vielä vanhempansa. Mikä olisi voinut järkyttää lasta enempää?
"En jätä. Ole huoleti, Fria - kaikki kääntyy vielä hyväksi", Eleanor yritti lohduttaa, vaikka hän tuskin itsekään uskoi omia sanojaan.
Fria katsoi häntä silmissään niin paljasta ja avointa kauhua, että se sai pistoksen tuntumaan Eleanorin sydämessä.
