"Nimeä tytöllä ei ollut, sillä hän oli Uusi. Uudenlainen olento, jolla ei ollut ikää, muistoja. Tyttö vailla menneisyyttä ja tulevaisuutta.
Nolla tiesi, että Pimeys nousisi, peittäisi Elämän ja ihmisten maailman ja tuhoaisi lähes kaiken elävän. Pime...
Rubenin ja Annikan sielut oli jo viety. Eleanor, Nils, Fria ja pikku Hilla saattoivat vain kauhun vallassa odottaa hetkeä, jolloin tuo kammottava kuolema koittaisi heillekin.
Auton moottori oli sammunut Pimeyden vietyä siitä kaiken energian, joten kaikki neljä olivat täysin avuttomia keskellä valtatietä. Paikkaa, joka oli kuin kuolleiden ihmisten hautausmaa.
He olivat lähes viimeiset hengissä säilyneistä pakenijoista. Eleanorin, Nilsin, Frian ja Hillan ympärillä avautui koko luonnottoman hämärän valtaama maisema, jota rajasivat kellertävät pellot, mustina nauhoina näkyvät metsät ja ruskeina kiemurtelevat hiekkatiet. Taivas kaiken yllä oli mustelmansininen ja synkkä, ja sitä hallitsi Pimeyden armoton, syvintäkin yötä mustempi tyhjiö. Pyörteilevä kurimus, jonka sisäinen voima oli niin kauhistuttava ja mahdoton, että se ylitti kaiken Eleanorin ymmärryksen.
Äkkiä Pimeys syöksyi säälimättömällä imullaan heitä kohti. Eleanor kuuli pikku Hillan kirkaisevan ja pillahtavan itkuun takapenkillä, ja Fria parkaisi niin kovaa, että korvissa soi. Jokainen heistä tunsi tutun kauhean ja repivän tuskan ravisuttavan koko sielunsa syvintä sisintä, kun sitä vietiin irti heidän ruumiistaan.
Juuri, kun Eleanor seuralaisineen oli kuolemaisillaan, tapahtui ihme.
Äkkiä Volkswagenin ja Pimeyden väliin leimahti sokaisevan kirkas valo, joka häikäisi kaikkien neljän silmiä. Samanaikaisesti Eleanor tunsi kauhistuttavan voiman, yhtä kauhean ja hirvittävän kuin Pimeys, mutta tuo toinen valo oli silkkaa valoa. Se oli niin kaunis ja sokaiseva savua muistuttavan hämärän muurin keskeltä, joka ilmestyi Pimeyden eteen kuin tyhjästä suojaavaksi kilveksi.
Eleanor kuuli, kuinka tuon äärettömän, tuskallisen ihanan voiman takaa kantautui syvän, sointuvan naisäänen huuto, joka oli täynnä rakkautta ja periksi antamatonta voimaa:
"Eleanor!"
Ääni oli etäisesti tuttu ja herätti vanhassa naisessa muistoja henkilöstä, jonka hän oli jo kauan sitten unohtanut ja jonka nimeä hän ei muistanut. Henkilöstä, jonka hän oli tuntenut hyvin kauan sitten. Ja samanaikaisesti äänessä oli jotain vierasta, etäistä ja saavuttamatonta. Ikään kuin tuon äänen kantaja, joka Eleanor tunsi, ei olisi kuulunut tähän maailmaan lainkaan.
Tuo Pimeyden voimillaan pysäyttänyt henkilö oli juuri pelastanut hänen, Nilsin, Frian ja Hillan hengen.
****
Pelastamisen jälkeen ehti kulua kaksi kokonaista päivää ennen kuin mitään hälyttävää tapahtui.
Nolla oli tuona aikana ensi kerran eläessään vaipunut horroksen kaltaiseen tilaan, joka muistutti nukkumista, muttei kuitenkaan ollut. Käytettyään kerralla paljon voimiaan hän keräsi Pimeyden heikentänänä lisää energiaan seuraavaan yritykseen.
Oli ilta. Sol, Shadro ja Miara olivat jo syvässä unessa, ja oli Claudian vuoro toimia yövartiossa.
Nuori ilmatar istui tuhoutuneen tuvan avoimen ikkunan ääressä paikassa, josta oli suora näkymä yhtä aikaa makuuhuoneeseen ja ulos etupihalle.
Hän tarkasteli hetken ajan valtavaa, jykevää kuusta, jonka runko oli aikoinaan yhdeksäntoista vuotta sitten lävistänyt mökin katon. Se oli hiukan lahonnut ja halkaisijaltaan lähes metrin, minkä vuoksi ei ollut ihme, että se oli tehnyt niin suurta tuhoa. Puu oli tuhonnut lähes koko keittiön.
Heikko tuulenvire puhalsi sisään ikkunasta, joiden kehysten valkoinen maali oli hilseillyt ja kulunut. Ruudun lasi oli kokonaan särkynyt kuusen kaatumisen seurauksena. Claudian nyt tuntema tuulenvire oli ensimmäinen melkein kahteen viikkoon.
Taivas oli tummunut sysimustaksi, mutta ilmatar huomasi, ettei Pimeyden tyhjiö ollut päässyt levittäytymään enää kauemmaksi. Sen näki siitä, että metsässä vallinnut luonnoton hämärä oli hiukan hälvennyt Nollan asetuttua voimillaan pahuuden kurimusta vastaan. Maailmanlopun raju eteneminen oli saatu estettyä, mutta mikään ei pysäyttäisi Pimeyttä lopullisesti. Claudia tiesi sen.
Samassa näky paiskautui hänen sielunsa silmiä päin niin armottomana, että hän kaatui pudoten lattialle tuolilta, jolla oli istunut. Vaikeroiden Claudia painoi kädet silmilleen alistuen näyn valtaan. Näyn, joka oli todellisempi ja hirvittävämpi kuin vielä koskaan aikaisemmin.
Claudia näki Pimeyden koko kurimuksen aivan läheltä, ja tuntui, kuin hän ei olisi hetken ajan saanut henkeä. Aivan kuin happi olisi vedetty kokonaan pois keuhkoista, kun hän henkeä haukkoen katsoi tuota pohjatonta kuilua, jolla ei tuntunut olevan pohjaa, määrää eikä äärtä. Sen olemassa olo oli yhtä mahdoton kuin Nollan olemassa olo, mutta silti se yhtä aikaa ja ei ollut, sillä se oli peräisin Äärettömyydestä.
Pimeys näytti hänestä erilaiselta kuin aikaisemmin. Se näytti edelleen Elämän ja Kuoleman väliseen Verhoon auenneelta valtavalta repeämältä ja muistutti kaaosmaisesti pyörivää ellipsinmuotoista aukkoa. Aukkoa tyhjyyteen ja kuolemaan. Itse Pimeyden ytimeen.
Pimeyden tyhjiö oli pohjaton ja sen voima niin kauhistuttava ja määrätön, että Claudiaa huimasi. Ilmatar näki avarat syvyydet, joiden synkkyys ja mustuus oli viedä häneltä näön. Ja samassa hän katsoi suoraan syvälle Pimeyden sisään.
Kumma kyllä - äkkiä Claudiasta kaiken kauhunsa keskellä tuntui, että tuolla Äärettömyyden voimalla oli mieli ja ajatukset. Nuo ajatukset olivat yhtä ikivanhoja ja salattuja kuin Pimeys itse, mutta ne muistuttivat Nollan mieltä, mutta samalla eivät muistuttaneet lainkaan. Siinä, missä Nollan mieli oli tyyntä, tyventä rakkauden rauhaa, oli Pimeyden mieli ja mahdoton minuus kuin raivoava katkeruuden ja vihan kaaos.
Se, että Pimeydellä todella oli mieli, vavisutti Claudian koko sielua syvimpään sisimpään saakka. Pimeyden todellinen olemus oli todella tyhjiö, mutta ilmattaresta tuntui, kuin tuon tyhjiön ytimessä olisi piillyt jotain muutakin. Jotain kauheaa. Jotain sellaista, joka todella oli kiinteä olento, mutta samanaikaisesti yhtä kaoottista energiaa. Claudia yritti turhaan päästä lähemmäs, sillä Pimeyden todellinen olemus oli häneltä salattu.
Ja samassa Pimeys näki hänet. Claudia tunsi näkymättömien silmien tuijotuksen lävistävän itsensä.
Kauhunhuuto tukahtui Claudian kurkussa, kun hän tunsi repivää tuskaa, kun Pimeys yritti väkisin repiä irti hänen sieluaan. Hän tunsi sen vahingonilon ja julman huvittuneisuuden sen nauttiessa hänen kärsimyksestään. Pitäessään häntä kiinni katseensa armottomissa pihdeissä pääsemättä kuitenkaan lähemmäs, sillä Nollan voimien kilpi suojasi ilmatarta.
Ennen tajunsa menettämistä Claudia ehti nähdä Pimeydessä välähdyksen kahdesta hohtavasta silmäparista. Sitten hän putosi kohti Valveen valoa.
¡Ay! Esta imagen no sigue nuestras pautas de contenido. Para continuar la publicación, intente quitarla o subir otra.
Claudia hätkähti hereille näystään ja huomasi olevansa yltä päältä hiessä. Kääntyessään ympäri hän huomasi katsovansa Nollaa suoraan silmiin.
Claudia hätkähti, sillä Nollan silmissä oli kyyneliä. Noita verisiä kyyneleitä, joiden sävyä hänen iiristensä ajattomuuden ympyrät hehkuivat.
Ilmattar ja Äärettömyyden lapsi näkivät toisensa sellaisina kuin he todella olivat ja tiesivät heti, että he olivat kokeneet täysin saman. Kun Claudia oli nähnyt Pimeyden ja sen ajatusten vyöryvän kaaoksen, myös Nolla oli nähnyt. Eikä ainoastaan nähnyt, vaan myös kuullut, aavistanut, tuntenut, haistanut ja maistanut.
"Claudia", Nolla sanoi äänellä, josta kuulsi vain rakkaus, pohjaton sääli ja suru, "Pimeys ei ole sitä mitä kuvittelimme. Tyhjiön takana oleva olento on samanlainen kuin minä."
Tieto iski Claudian tajuntaan kuin moukari. Nolla oli nähnyt Pimeyden verhon taakse, nähnyt pahuuden ytimeen. Sen takana todella oli joku, muttei kuka tahansa, vaan toinen Äärettömyyden lapsi.
