NOLLA (Tauolla)

8 - Kohtaaminen

Heti nähdessään Pimeyden mustan verhon Merimannun kaupungin yllä Sol ja Claudia tiesivät, että olivat tulleet liian myöhään.

Katulamput olivat kaikki sammuneet pahan, mystisen voiman vietyä niiden energian kokonaan. Myös sähköt näyttivät katkenneen joka paikasta, jonne Pimeys oli päässyt tunkeutumaan.

Kaduilla retkotti lukemattomien ihmisten ruumiita, joiden sielu oli viety vasta vähän aikaa sitten. Kuolleita makasi autojen sisällä ja toistensa päällä, mutta verta ei näkynyt missään. Lukuun ottamatta henkiköiden ihon kalpeaa kuolonhohdetta ja tyhjyyteen tuijottavia silmiä näytti näin kaukaa katsottuna, kuin he olisivat vain nukahtaneet lumottuun uneen.

Kaikkialla vallitsi painostava hiljaisuus, joka tuntui kiinteytyneen yhdeksi äänettömäksi, loppumattomaksi nuotiksi. Jos Solilla ja Claudialla olisi ollut Kuulijan kyky, he olisivat kuulleet Pimeyden sellaisena kuin se todella oli. Sen sijaan he aistivat voiman omalla tavallaan: Sol tunsi ja Claudia näki.

Kerrostalot kohosivat heidän edessään avautuvan kadun molemmin puolin kuin Merimannun jykevät vartijat, joiden puolustus oli ensi kerran pettänyt. Niiden ikkunat tuijottivat maisemaan kuin surulliset, tyhjät silmäkuopat. Yhtä tyhjinä kuin nykyinen seutu itse.

Jäljellä oli enää vain kuolema, kun kaaos oli käynyt kaiken yllä tuhoten tieltään kaiken. Merimantu oli hiljainen ja äänetön tavalla, josta ei olisi uskonut, että siellä olisi koskaan asuttu.

Maisemassa oli selvä paon ja kauhun tuntu: Sol ja Claudia näkivät siellä täällä autojen renkaanjälkiä ja kyydistä pudonneita tavaroita. Asfaltilla lojui erinäisiä tavaroita vauvan tuteista karkkipapereihin ja avaamattomiin säilykkeisiin, joita ihmiset olivat paetessaan ottaneet kaupoista.

Ilman puhetta Sol ja Claudia selvisivät jälleen kaikesta ajatusten vaihdosta. Katsoessaan kaikkea edessään levittäytyvää hävitystä ja sitten toisiaan he tiesivät, ettei kaupungissa enää ollut eloonjääneitä. Heidän tavoittelemansa henkilö, Pimeyden Kuulija, oli poissa. Sol ja Claudia olivat myös eksyksissä kaikista läheisistään, ja suru vavisutti heitä, sillä he tuskin enää olivat elossa.

Mitä kauheammaksi Pimeyden aiheuttama kaaos ja tuho kävi, sitä lähempänä oli myös Välitilan olento. Lähellä olivat myös Kuulija ja nuorelta vaikuttava, mutta jotenkin epätavallinen ihmisolento, joka liikkui tämän seurassa. Siksi Sol ja Claudia suunnistivat nyt kohti kaupungin ulkopuolella peltojen takana siintävää metsää.

****

Nolla ei muistanut pyörtyneensä. Hänen sisälleen imemänsä tuska oli ollut niin suuri ja sanoinkuvaamaton, että se oli ollut tehdä hänet hulluksi. Kaikki valo oli kadonnut Nollan sisältä ja Pimeys oli päässyt hetkeksi voitolle, ja silloin taju oli mennyt.

Nyt tyttö makasi maassa saman puun juurella, jonne oli jäänyt. Hän näki yllään puitten lehtevät latvukset, jotka piirtyivät mustina ja täydellisen liikkumattomina tummanharmaaksi tummunutta taivasta vasten. Puunrungot tuntuivat uhkaavien kummitusten sijasta äkkiä suojelevilta vartijoilta ja auttajilta, jotka kumartuivat oksakäsineen Nollan puoleen.

Nolla nousi tärisevin jaloin seisomaan, ja havaitsi kiharaisina suortuvina aaltoilevien hiustensa olevan täynnä niihin tarttuneita lehtiä ja risuja. Tässä aavemaisessa, luonnottomassa valaistuksessa ne hohtivat tuhkanvaaleina ja tummankultaisina kuin monisävyinen hunaja. Iho näytti entistä kalpeammalta ja läpikuultavammalta hohtaen Äärettömyyden kummallista valoa tai hämärää.

Nolla ei niinkään ollut herännyt sattumalta, vaan aavistukseen. Aavistukseen siitä, että Kuulija, Näkijä ja Tuntija olivat häntä lähempänä kuin vielä koskaan. Ja kaiken lisäksi hän vaistosi vielä neljännen, nuoren henkilön, joka oli selvästi ihminen, mutta samaan aikaan myös jotain uutta. Kuulijan seurassa liikkuva henkilö, joka oli ainut, jonka tunteita ja ajatuksia Nolla ei kyennyt lukemaan samalla tavalla kuin muiden.