Elämä oli niin outo, erilainen ja ihmeellinen Äärettömyyteen verrattuna, että Nolla mykistyi. Värit ja muodot olivat kirkkaita ja selkeitä, kun hän Verhon repeämän joten kuten suljettuaan kulki keväisessä metsässä, jossa ruoho vihersi ja linnut lauloivat.
Koko ihmisten ja muiden piilossa asuvien olentojen maailma oli täynnä ääntä. Luonto ja toukokuun metsä olivat täynnä omaa taukoamatonta musiikkiaan, joka sisälsi lukemattomia elementtejä: linnun liverrystä, purojen solinaa, koskien pauhinaa, tuulen huminaa, oksien natinaa ja lehvien kahinaa.
Nolla ihaili kaikkea. Hän tunsi, kuuli, haistoi, maistoi ja näki niin voimakkaasti, että tuntui kuin kaikki hänen aistinsa olisivat Äärettömyyden jälkeen vahvistuneet yli kymmenkertaisiksi. Hän kulki kuin utelias ja ihmettelevä lapsi yli aamukasteisten niittyjen, upottavien soiden ja ohi suuren, sinisen järven, jonka varjoisat syvyydet herättivät hänessä oudon surumielisen ja selittämättömän tunteen.
Nolla näki eläimiä, joita ei ollut vielä koskaan nähnyt, sillä Äärettömyydessä niitä ei ollut. Ja kuitenkin jokaisessa hänen näkemässään elävässä olevaisessa oli jotain selittämättömän tuttua, aivan kuin hän olisi nähnyt sellaisia ennenkin. Kenties unissaan, joita Äärettömyydessä kuhisi kuin muurahaisia elävän maailman muurahaiskeossa, sillä Äärettömyys oli linkittynyt Unimaailmaan.
Äkkiä Nolla erotti eteenpäin kävellessään tämän kaiken syvän rauhan keskeltä mekastusta, naurua ja huutoa edestään puitten takaa, jossa siinsi järven sininen, auringonvalossa välkkyvä selkä. Musiikin jytke kaikui valtavista kaiuttimista, jotka eräät viikonloppua mökilleen viettämään tulleet ihmiset olivat asentaneet pihalleen.
Nolla kauhistui, sillä koska hänellä ei ollut kokemusta moisista äänistä, hän tähyili aluksi vauhkona ympärilleen etsien äänen lähdettä. Peloissaan hän verhosi vartalonsa hämärästä kutomiinsa vaatteisiin. Jokin kumma alitajunnassa sanoi hänelle, ettei ihmisten maailmassa hyväksytty alastomuutta. Hän ei tiennyt, että näytti kuitenkin kodittomalta ja kaikkea muuta kuin siltä, että oli tästä maailmasta.
Pelko hävisi, kun Nolla hiipi lähemmäs pensaiden takaa, joiden suojista saattoi viimein tarkastella löytämäänsä seuruetta.
Hän tajusi heti musiikin olevan peräisin valtavista kaiuttimista. Äärettömyyden hiljaisuuteen totuttuaan Nolla kuitenkin kammoksui noin suurta ääntä.
Hän oli tullut järven rannalle ja osunut sattumalta jonkun kesämökille. Kesämökille? Miksi tuo sana tuntui yhtä aikaa niin tutulta, mutta silti niin kaukaiselta.
Aamun terävässä valossa Nolla näki heidät selvästi: ensimmäiset elävät olevaiset, jotka olivat selvästi ihmisiä. Kaksi noin 25-vuotiasta nuorta miestä ja neljä samanikäistä naista istui rannalla nuotion ääressä kaljatölkit käsissään ja lauloi sekavalla, humalan samentamalla äänellä. Kaikki paitsi seurueen seitsemäs jäsen, hiukan vanhempi mies, joka oli vain hiukan hiprakassa. Siinä tämä joukko piti hauskaa lauantaiaamuna, mikä oli juomiseen ja moiseen ilakointiin kuitenkin kummallinen aika.
Nolla ei tiennyt, miksi kaikki tuntui tutulta, vaikkei hän ennen ollut nähnyt ihmisiä. Noita olentoja, jotka muistuttivat häntä hiukan, mutta olivat huomattavasti kömpelömpiä ja rumempia, ainakin seurueen vanhempi mies. Aivan kuin hän olisi heti kotiutunut Elämään, vaikka Äärettömyys tuntuikin heti siihen verrattuna lohdullisen rauhalliselta.
Ruohikko oli hiukan kellastunut, sillä kevät oli ollut tavallista lämpimämpi eikä ollut satanut. Suomen uutisissa oli ollut metsäpalovaroituksia erityisesti täällä, lähellä Merimannun kaupunkia. Siksi humalaiset mökkiläiset eivät huomanneet, kuinka järveltä nousi navakka tuuli, joka tarttui nuotion tuleen ja lennätti palavan kekäleen suoraan nurmikkoon.
YOU ARE READING
NOLLA (Tauolla)
Random"Nimeä tytöllä ei ollut, sillä hän oli Uusi. Uudenlainen olento, jolla ei ollut ikää, muistoja. Tyttö vailla menneisyyttä ja tulevaisuutta. Nolla tiesi, että Pimeys nousisi, peittäisi Elämän ja ihmisten maailman ja tuhoaisi lähes kaiken elävän. Pime...
