NOLLA (Tauolla)

17 - Muistot

Nolla oli vajonnut syvään, rauhalliseen uneen Shadron syvän, sointuisan laulun saattelemana. Laulun, jonka lumous sai hänet unohtamaan kaiken Pimeyden myrkyn aiheuttaman tuskan. Mutta sen sijaan, että Nolla olisi ollut unettomassa unessa, hän näki ja koki jotain aivan uutta. Jotain selittämätöntä ja sellaista, joka määräsi hänen lopullisen kohtalonsa.

Tyttö ei ollut vielä koskaan ennen ollut Unimaailmassa tällä tavoin kuin nyt. Aiemmat näyt menneisyydestä ja entisen minuuden elämästä olivat kiitäneet Nollan silmien editse tai sitten hän oli kokenut olevansa osa näkyjä. Kertaakaan hän ei ollut saanut selville, kuka oli ollut entisessä elämässään, joka tuntui vieraalta ja kaukaiselta ja silti oudon tutulta.

Nyt tuntui, kuin hän olisi astunut ensi kertaa Unimaailman sisään - kirjaimellisesti. Nolla kohosi ylös kuin syvistä, sameista vesistä, jotka olivat mustat kuin unohdus ja ikuinen yö. Vedet, jotka lainehtivat syvinä ja lähes pohjattomina ja jonka seassa unet ja muistot maailmoineen häilähtelivät värikkäiden kalojen tavoin. Kuin kangastuksina, jotka häipyivät näkyvistä heti, kun Nolla yritti niitä tavoittaa.

Hän oli nimennyt itsensä tuolla alkua symboloivalla numerolla lähes heti Äärettömyydessä herättyään yhdeksäntoista vuotta sitten. Erikoinen nimi kertoi hänen ainutlaatuisuudestaan sekä siitä, että oli todellakin unohtanut kokonaan entisen minuutensa. Kuinka tuo minuus ja entinen persoonallisuus oli hävinnyt, sitä ei Nolla tiennyt.

Nyt tyttö tunsi kohoavansa hitaasti aaltojen pinnalle ihmetellen, miten noin voimakkaat unien aallot ja salaperäiset virtaukset antoivat hänelle periksi näin helposti. Välähdyksen kaltainen oivallus syttyi Nollan sisällä heti, sillä Unimaailmahan oli osa Äärettömyyttä. Elämän ihmisiltä ja muilta olevaisilta salattua paikkaa, jonne löysivät tiensä kaikki kadotetut, unohdetut muistot unelmat ja unet - hyvät ja pahat.

Nolla ei niinkään tuntenut lentävänsä kuin leijuvansa, ja tajusi kehonsa ääriviivojen hehkuvan tuota samaa outoa, kultaan vivahtavaa hohdetta kuin silloin, kun Pimeys oli lävistänyt hänen sydämensä julmalla terällään. Äärettömyyden tutuksi käynyt hämärä leijui hänen ympärillään sinivioletin ja harmaaseen vivahtavan usvan tavoin, joka vivahti silloin tällöin purppuraan, hänen verensä väriin. Mekko aaltoili hänen yllään kuin kallisarvoinen, sileä silkki, joka oli saanut lopullisesti elämää symboloivan sinivihreän sävyn.

Oli yö, kaunis ja tähtikirkas. Ensi kertaa eläissään Nolla näki Unimaailman tähdet, joista jokainen oli omanlainen, erilainen maailmansa. Niistä kantautui ääniä, aivan kuin kaukaista musiikkia. Se oli Äärettömyyden hiljaisuutta äkillisiksi ääniksi hajonneina, äänettömyyden yksitoikkoisen ja tyhjän sävelen muuttumista ikuiseksi lauluksi. Sanattomaksi lauluksi, joka kertoi unohtamisesta ja muistamisesta, elämästä ja kuolemasta. Äärettömyydestä ja sen lukemattomista salaisuuksista, joita edes Äärettömyyden kaksi lasta eivät kaikkia tunteneet. Nolla ja Nimetön, joiden verivihollisten sijaan olisi pitänyt olla toistensa ystäviä ja liittolaisia.

Nolla kohosi hitaasti avaruuteen, joka tuntui lämpimältä ja elävältä kuin kevätyö. Unimaailmassa hän tunsi olevansa kuin kotonaan ja tuntui, kuin sisällä oleva tuskan ja surun tyhjiö olisi sulkeutunut hetkeksi jättäen jälkeensä vain tyynen rauhan. Tunne toi hänen mieleensä Solin lempeän suudelman ja hänen huultensa pehmeän tunnun ja hänen valoisat kasvonsa ja silmänsä. Heidän yhteisen ensimmäisen suudelmansa, joka jäisi myös Nollan viimeiseksi.

Nolla oli luotu rakkautta varten ja Elämän suojelijaksi, toivon tuojaksi, mutta koskaan hän ei voisi sitoutua keneenkään elävään olevaiseen, sillä hän oli Äärettömyydestä kotoisin. Hänen ajattomuuden kahdeksikkosolmunsa sitoi hänet Elämänä Nimettömään, joka oli Kuolema.

Nämä monet tuskaisat mietteet katosivat Nollan mielestä heti, kun hän tajusi lähestyvänsä yhtä Unimaailman tähdistä. Se oli himmeämpi ja vaatimattomampi kuin muut eikä loistanut samaa taivaan valohopean ja valokullan sävyä muiden uni-ikkunoiden tavoin. Tuo maailma hohti pehmeän purppuraisena ja sinertävänä kuin kesäyön suloinen hämärä, mutta sen ytimessä kajasti hento, oranssi valo kuin auringonlasku. Valo, joka sykki elämää ja menneisyyttä. Nollan entisen elämän ja muistojen valoa. Muistojen, jotka hän oli unohtanut ja jotka eivät enää hänelle kuuluneet, sillä hän ei enää ollut sama olento kuin ennen.