NOLLA (Tauolla)

10 - Tuskan kilpi

64-vuotias Eleanor Mäkelä oli menettänyt miehensä. Kauhun paikoilleen lamaannuttamana hän oli voinut vain avuttomana seurata, kuinka Pimeyden tyhjiö söi Kaarlen sielun jättäen jälkeensä vain tyhjän kuoren.

Eleanor oli yksi niistä pakenijoista, joka oli kuullut oudon Shadro-nimisen miehen varoitukset. Miehen, joka ei ollut ihminen vaan varjotar. Hän tunsi surun ja pelon vavisuttavan koko kehoaan, mutta kertaakaan hän ei ollut itkenyt, sillä moiseen ei ollut ollut aikaa.

Kaikki olivat paenneet eri suuntiin autoilla tai millä kulkuvälineellä vain pystyivät. Eleanorin kohdalle kohtalo ei ollut onnekkaan eloonjäämisen lisäksi ollut kovinkaan suopea: hän oli seurueensa ainut aikuinen.

Hän oli ottanut autonsa kyytiin kaikki jäljelle jääneet lapset, joiden vanhempien kuoltua he olivat jääneet orvoiksi. Eleanorin kanssa olivat tummatukkaiset sisarukset, 10-vuotias Nils ja kuusivuotias Annika, vaaleat 12-vuotiaat kaksoset Fria ja Ruben sekä pieni, punatukkainen Hilla, joka oli tuskin kävelemään oppinut ja vain vuoden vanha.

Kaikki kuusi olivat sulloutuneet yhdessä Eleanorin viisipaikkaiseen, punaiseen Volkswageniin, joka oli palvellut häntä uskollisesti ja hyvin toimineena kaikki nämä yhdeksäntoista vuotta.

Takapenkillä olivat Hilla ja Annika vierekkäin samoissa turvavöissä ja heidän vieressään Fria ja Ruben. Etupenkin paikan oli saanut 10-vuotias Nils, joka oli heidän onnettomaan tilanteeseensa nähden ikäisekseen harvinaisen rauhallinen.

Punainen Volkswagen ajoi valtatietä pitkin kohti itää, sillä Eleanor toivoi, että he ehtisivät Suomen rajojen ulkopuolelle Venäjälle mahdollisimman nopeasti.

Maisema heidän ympärillään oli lähes autio lukuun ottamatta valtatietä, joka oli täynnä pakoon ajavia autoja. Ruuhkaa ei ollut, sillä pakoon päässeitä ei ollut paljon.

Koko peltojen ja metsien rajaamaa tienoota kattoi luonnoton hämärä, joka syveni hetki hetkeltä heidän ympärillään. Jopa auton suojassa ollessaan Eleanor ja hänen viisi suojattiaan tunsivat, kuinka sielua vietiin heidän rinnastaan.

Äkkiä Eleanor ja lapset kuulivat, kuinka kirkuna alkoi keskellä valtatietä, ja kauhu sai heistä välittömästi otteen.

Pimeys oli saavuttanut heidät.

He näkivät valtavan, taivaaseen auenneen kauhistuttavan tyhjiön, joka imi kaiken sisäänsä säälimättömästi ja armoa tuntematta. Tuo kaaoksen ja kuoleman kurimus lähestyi lähestymistään, sillä Eleanor, Nils, Annika, Ruben, Fria ja pikku Hilla tunsivat, kuinka heidän sielunsa ja koko minuutensa tuntui lähes repeytyvän irti.

Paniikin vallassa Eleanor painoi jalkansa yhä kovemmin kaasupolkimelle, ja äkkiä he kiisivät pitkin valtatietä pakoon hengenvaarallisella nopeudella, joka oli jo 120 kilometriä tunnissa.

Samalla hetkellä, kun pikku Hilla, Nils ja Annika itkivät pelosta, Eleanor kuuli Frian kirkuvan.

"Ei! Ruben! EIIIIII!"

Ja samalla hetkellä Eleanor tajusi kauhean tosiasian. Fria oli juuri menettänyt oman veljensä - nähnyt, kuinka Pimeys vei hänen sielunsa ja elämänsä.

He olivat hukassa.

****

Eleanorin vanhan kesämökin ainoassa ehjässä makuuhuoneessa Nolla taittui kaksinkerroin tuskasta. Tyttö ei kuitenkaan päästänyt ääntäkään imettyään voimansa sisäiseen tyhjiöön kaikkien Merimannusta paenneiden kuolintuskat.

Sol piteli sylissään tyttöä, joka oli nyt pyörtymäisillään ja jonka silmien tyhjät ympyrät hehkuivat yhtä hehkuvan purppuranpunaisina kuin olennon veri ja Äärettömyyden merkki vasemmassa kädessä. Hän tunsi suurta myötätuntoa ja rakkautta yrittäessään lievittää valotarvoimillaan Nollan tuskia, jotka olivat sanoinkuvaamattoman kauheat.

Sol rakasti tätä merkillistä tyttöä, Äärettömyyden lasta, joka täysin vilpittömästi ja rohkeasti otti kantaakseen kaikkien kuolevien tuskat. Hän oli vielä Äerlumnissa asuessaan ihastunut monesti, mutta mikään ei voittanut tätä ihailua ja kiintymystä, jota hän tunsi Nollaa kohtaan. Kun hän oli katsonut tyttöä silmiin, hän oli tuntenut sisimmässään koko tämän erilaisuuden ja olemassa olon mahdottomuuden. Sol oli tuntenut hänen sielunsa tyhjyyden ja yksinäisyyden, joka oli vuosia ollut vailla rakkautta ja hellyyttä. Tämä tosiseikka ei kuitenkaan ollut tehnyt Nollaa katkeroituneeksi maailmaa kohtaan, vaan hän oli ääretöntä rakkautta täynnä. Yhtä ääretöntä ja käsittämätöntä kuin hänen voimansa.

Tuska poltti Nollaa sisältäpäin, mutta samanaikaisesti hän tunsi Solin valotarvoimien vaimentavan tuota kuolettavaa tulta, jonka Pimeys oli saanut aikaan. Hänen silmänsä olivat niin kivusta sokaistuneet, ettei hän nähnyt mitään, mutta sen sijaan hän tunsi. Tunsi, kuinka hellästi valotarmiehen kädet pitelivät häntä, varovasti kuin haurainta ja kallisarvoisinta lasia.

Nolla tunsi aivan uudenlaista, häkellyttävää rakkautta. Se ei ollut rakkautta kaikkiin eläviin olevaisiin, vaan jotain syvempää - jotain sellaista, mitä hän ei ollut kokenut vielä koskaan aikaisemmin. Koska Sol oli ensimmäinen neljästä Aistijasta, ja lisäksi ensimmäinen miespuolinen henkilö, joka oli koskettanut hänen voimaansa, Nolla ja valotar olivat toisiinsa voimakkaasti sidoksissa.

Nolla rakasti Solia ja Sol rakasti häntä, ja vaikka tuo rakkaus oli syttynyt yhtä ihmisille käsittämättömän nopeasti kuin päivä vaihtuu yöksi, se oli heidän välillään.

Miara, Shadro ja Claudia olivat osa heidän kaikkien viiden keskinäisen rakkauden piiriä, mutta kukaan heistä ei rakastanut toisiaan samalla tavoin kuin Sol ja Äärettömyyden lapsi toisiaan rakastivat.

Solin rakkauden vahvistamana Nolla teki jotain sellaista, mitä ei ollut tehnyt vielä koskaan aikaisemmin. Hän itki tuskansa keskellä ensimmäisen kerran eläessään, eivätkä hänen kyyneleensä olleet tavallisia kyyneleitä, vaan hänen omaa vertaan, jonka purppuraiset norot juovittivat hänen kasvojaan kuin irvokkaat avohaavat. Hän itki unohtamaansa menneisyyttä ja entistä kaukaista, hävinnyttä minuuttaan, jota ei tuntenut eikä muistanut. Nolla oli syntynyt elävien olevaisten tuskan kilveksi ja pelastajaksi, joka oli kuolemaisillaan, mutta silti yhä tuskallisesti elossa.

Nolla aavisti äkkiä kaikki jäljellä olevat eloonjääneet, ja hän näki näyn valtatiestä, jonka yllä Pimeys söi juuri pakenevien ihmisten sieluja. Ja kaikkien noiden sielujen joukosta tyttö tavoitti äkkiä Äärettömyydessä näkemistään unettomista unista äkkiä tutun henkilön. Henkilön, jonka sielu tuntui tutulta, mutta silti niin kaukaiselta, aivan kuin nainen ja Nolla olisivat joskus tunteneet toisensa.

Ja huuto purkautui Äärettömyyden lapsen suusta, hänen elämänsä hurjin ja epätoivoisin. Pelastuksen ja kauhun huuto, joka lähetti hänen suojaavat voimansa hänen ja muiden eloonjääneiden luokse. Siinä oli kaipausta ja rakkautta.

"Eleanor!"