Merimantulaisia eloonjääneitä oli 234. Koko tuo joukko vaelsi jalkaisin takaisin sinne, mistä oli tullut, sillä siellä oli turva. Pimeys häilyi uhkaavana jossain heidän yllään, muttei hyökännyt.
Aikuiset kantoivat omia lapsiaan sekä myös kaikkia orvoiksi jääneitä - niitä, jotka eivät jaksaneet kävellä. Yli puolet seurueesta oli lapsia ja nuoria, vajaa kolmasosa aikuisia ja loput vanhuksia.
Eleanor kantoi reppuselässään pikku Hillaa, joka tarkkaili ympäristöään valppain, vihrein silmin. Nils käveli hänen oikealla puolellaan vaiteliaana, ruskeakiharainen tukka pystyssä ja collegepaita rypyssä, kädet tiukasti farkkujen taskuissa. Eleanorin vasemmalla puolella löntysteli Fria tuhertaen itkua, hiekanvaaleat hiukset takussa, nenä räässä ja harmaat silmät surusta mustina. Tyttö oli menettänyt veljensä, mutta suri avoimesti toisin kuin Nils, joka kätki tunteensa välinpitämättömän naamion taakse.
Oli aivan hiljaista lukuun ottamatta heidän omien sydämien sykettä, pelosta kiihtynyttä hengitystä, kuiskailua ihmisjoukosta ja laahaavia, väsyneitä askeleitaan tyhjällä valtatiellä. Se jatkui heidän edessään suorana, tummana nauhana peltojen ja metsien keskellä. Taivas oli musta ja pilvien peittämä. Tuulenvirekään ei leikkinyt metsän puissa, jotka olivat tummia ja liikkumattomia.
Kaikilla oli sudennälkä, mutta kukaan ei valittanut. Ruokatarpeita oli vähän, ja niitä syötiin vain, jos oli pakko. Säännöstely oli aiheuttanut sen, etteivät Eleanor, Fria ja pikku Hilla olleet nukkuneet kunnolla viime öinä. Nils sen sijaan oli vetänyt sikeitä lähes kaksitoista tuntia yhteen menoon.
Sääli tulvahti Eleanoriin, kun hän kuuli Frian nyyhkyttävän. Vilkaistessaan Nilsiä hän näki, että myös tämän silmissä oli kyyneliä Annikan vuoksi, vaikka poika yritti olla yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Samanaikaisesti hän mietti kuumeisesti.
Eleanor tiesi nyt, että jossain Merimannun lähettyvillä oli tuntematon olento, joka oli pelastanut heidät. Henkilö, joka kantoi voimia, jotka Pimeyden tavoin olivat peräisin jostain Elämän ja Kuoleman välistä. Voimallaan tyttö oli pysäyttänyt Pimeyden ja estänyt sitä käymästä heidän kimppuunsa, ja samalla hän oli myös imenyt itseensä kaikkien kuolevien tuskat. Vain tuon olennon kanssa he olisivat turvassa.
Omituisinta pelastajassa oli kuitenkin kumma tuttuuden tunne, jonka Eleanor oli kokenut Pimeyden syöksyessä heitä kohti ja tämän voimien ilmestyessä heidän ja mustan tyhjiön väliin kuin suojaavaksi muuriksi. Aivan kuin he olisivat tavanneet joskus ennenkin, vaikka moinen olikin täysin mahdotonta.
Eleanor siirsi Hillan reppuselästä syliinsä huomatessaan pikkutytön olevan väsynyt. Tuntiessaan yksivuotiaan lämpimän, kevyen kehon omaansa vasten naisessa heräsi kaihoisa hellyyden tunne. Hänellä ei ollut koskaan ehtinyt olla lapsia, sillä hänen ja Kaarlen keinohedelmöityksen avulla syntynyt pikku Kaj ei ollut elänyt yhtä vuorokautta enempää. Siksi orpo Hilla tuntui hänestä kuin omalta tyttäreltä ja Fria ja Nils hekin hyvin läheisiltä.
Pian tyttö nukahti kävelyn keinuvassa tahdissa Eleanorin syliin. Lapsen harvinaisen punaiset, hennot hiussuortuvansa kutittivat hänen paljasta kaulaansa, ja korvanjuuressa hän tunsi Hillan kostean, lämpimän hengityksen, joka syveni pian tasaiseksi tuhinaksi.
Eleanor huomasi Frian katsovan itseään ja näki tytön hymyilevän heikosti.
"Kerroit, että sinun ja Kaarlen lapsi kuoli. Mutta nyt Hilla on orpo ja sinusta on tullut hänen huoltajansa. Ehkä voit adoptoida hänet, niin silloin hän on niin kuin sinun oma lapsesi", Fria sanoi silmissään ystävällisyyttä ja sääliä.
Eleanor katsoi häntä ja sanoi surullisesti hymyillen:
"Kiitos ystävällisistä sanoistasi, Fria. Mutta taitaa olla, että elämä tässä nykyisessä maailmassa on tuhoon tuomittu. Meistä kenelläkään ei ole tulevaisuutta eikä mitään paikkaa, minne mennä."
YOU ARE READING
NOLLA (Tauolla)
Random"Nimeä tytöllä ei ollut, sillä hän oli Uusi. Uudenlainen olento, jolla ei ollut ikää, muistoja. Tyttö vailla menneisyyttä ja tulevaisuutta. Nolla tiesi, että Pimeys nousisi, peittäisi Elämän ja ihmisten maailman ja tuhoaisi lähes kaiken elävän. Pime...
