Liian syvällä

toinen

April:

Käännän katseeni nopeasti ja poistun ikkunan luota. Päätän lähteä alakertaan juomaan vettä, ja hiivin hiiren hiljaa ullakkohuoneestani kerroksen alemmas.

Otan kaapista muumimukin, jossa komeilee Nipsu turkoosilla taustalla, ja täytän sen vedellä. Sitä juodessani vilkuilen salaa pihalle tarkastellen uusien naapureideni puuhia.

Jalkapallomammalla on samanlaiset hiekan väriset hiukset kuin pojallakin, ja sillä miehellä on taas sellaiset vehnänkeltaiset hiukset kuin niillä kahdella pikkutytölläkin.

Viisikko kävelee edes takaisin autolta taloon vieden laatikoita sisälle. Se ihmeen poika hymyilee koko sen ajan. Ihan oikeasti, sillä on naamallaan koko ajan tuommoinen korviin asti ylettyvä, säkenöivä hymy.

Miten hitossa se jaksaa?

En edes muista, koska viimeksi olen itse hymyillyt. Siis ihan aidosti hymyillyt, tekohymy on paras ystäväni.

Siirryn olohuoneeseen ja istahdan suurelle, siniselle ja upottavalle sohvalle. Tuijotan katon rajaa taas pitkän tovin. Sen voisi laskea harrastuksekseni, koska en oikeastaan muuta teekään.

Kun palaan takaisin keittiöön, naapuriperhe on ilmeisestikin saanut hommansa valmiiksi, sillä kuorma-auto on poissa ja perhe myös. Pihalla on ainoastaan tuo ruma punainen Ford.

˚˚˚˚˚

"April!" äidin huuto kaikuu talossamme, ja nostan pääni biologian kirjasta.

"Mitä?" kuiskaan takaisin, vaikka tiedän, ettei äiti sitä kuule.

"April!" huuto kuuluu uudestaan.

Luovutan ja viskaan biologian kirjan lattialle ja lampsin alakertaan.

"Mitä?" sanon hiljaa ja seuraan katseellani keittiössä hääräävää äitiä.

"Naapuriin on muuttanut uusi perhe! Laittaudu, me mennään toivottomaan heidät tervetulleiksi."

Haluan hakata päätäni seinään. En todellakaan halua mennä tapaamaan heitä. Ei sillä, että heissä olisi mitään vikaa, vaan sillä, että minussa on.

Olen toivoton sosiaalisissa tilanteissa. Seison paikallani tappisuuna, kun en mitään sanottavaakaan keksi. Ihmekkös ettei minulta kavereitakaan löydy.

"Mene yksinäsi", mutisen ja otan jääkaapista banaanijogurtin.

"Höpö höpö, sä tulet mukaan", äiti motkottaa. "Ben tulisi ainakin. Hän on niin sosiaalinen."

Ahh, sieltä se taas kerran tuli.

Ben, äidin kultapoika. Minun isoveljeni, joka viime kesänä muutti pois kotoa. Se mahtoi olla äidille kova paikka. Jäädä nyt yksin asumaan hänen epäonnistuneen tyttärensä kanssa. Ben on 'se parempi Bonavich'. Hän on se urheilullinen, sosiaalinen, hyvännäköinen... lista voisi jatkua loputtomiin.

Mutta mitä minuun tulee? Minä olen se mukiloitu peruna. Pettymys. Se kaikinpuolin huonompi lapsi.

"Menes nyt laittamaan jotkut nätit vaatteet. Meikkaa vaikka vähän, näytät kammottavalta."

On se kyllä ihanaa, kun on noin kannustava ja mukava äiti. Hyvältä tuntuu.

Mulkaisen äitiä vihaisesti ja lähden hinaamaan itseäni takaisin huoneeseeni.

Päädyn jättämään hiukseni auki ja lisään pitkille vaaleille silmäripsilleni ripsiväriä. Tämä saa riittää. En mä ole menossa sinne ketään miellyttämään.

Äiti saapuu huoneeseeni ja heittää sängylleni punaisen kietaisumekon.

"En ole pistämässä tuota päälleni", protestoin.

"Kyllä olet. Ei vastalauseita", äiti hymähtää ja pyyheltää ulos huoneesta lyhyet vitivalkoiset hiukset hulmuten.

Hengähdän syvään ja tartun mekkoon. En jaksa aloittaa sotaa äidin kanssa kello kahdeltatoista lauantaiaamuna.

Heitän keltaisen t-paitani pyykkikoriin ja sujautan mekon nopeasti päälleni. En edes viitsi katsoa itsestäni peilistä, koska tiedän millainen kummajainen sieltä katsoo minua takaisin.

Saavun alakertaan, jossa äiti seisoo jo valmiina. Hän näyttää ihan minulta, ainoastaan vanhemmalta versiolta. Sidon valkoisten tennarieni nauhat ja nousen seisomaan.

"Hymyile sitten nätisti, April."

"Ainahan minä."

Suljen ulko-oven äidin perässä ja yritän parhaani olla pyöräyttämättä silmiäni.

Äiti soittaa uusien naapureidemme ovikelloa ja levittää ärsyttävälle naamalleen teennäisen hymyn.

Yritän kohottaa omia suupieliäni ylöspäin, tuloksetta.

Ovi avautuu, ja sen takaa paljastuu, kukapa muukaan kuin se ärsyttävästi hymyilevä poika.

Pojalla on söpöt hymykuopat, ja tuijotan niitä ehkä hieman liian pitkään.

Hihii, toivottavasti pidit!

Jos on jotain sanottavaa, oli se sitten kehumista tai mollamista, sano pois! Palaute on aina tervetullutta.