Liian syvällä

yhdeksäs

[Biisi: Low - Surfaces]

April:

"Hyi helvetti!" Noah huudahtaa, kun The Blacklistin seitsemäsjakso etenee. "Mieti nyt jos vaan chillaisit jossain bussissa ja sitte kävis noin?"

Naurahdan pojan reaktiolle. "Olisin vaa tyytyväinen."

"Tyytyväinen? Sähän kuolisit!" Noahin kulmat kurtistuvat.

"Siks just."

Noah katsoo minua silmät selällään hetken ennen kuin puristaa käsiään tiukemmin ympärilläni. "Älä sano noin."

En vastaa mitään ja siirrän katseeni takaisin TV ruutuun.

"Miks sä haluat kuolla?" Noahin kysymys kiinnittää huomioni takaisin häneen.

"Ei mulla oo täällä enää mitään nähtävää."

"Oot vasta 16, miten niin sulla ei oo enää mitään nähtävää?"

"Väliäkö sillä? Kun kesäloma alkaa, mä en oo enää täällä."

"Miten niin 'et oo enää täällä'?"

Hiljenen. Olen paljastanut aivan liikaa.

Sitten Noahin silmät suurenevat entisestään ja hänen suunsa loksahtaa auki.

"Ai-aiotsä tappaa ittes?"

Bingo, Noah. Bravo, kymmenen pistettä ja papukaijamerkki.

Vilkaisen Noahia silmäkulmastani vastaamatta mitään.

"Et- et sä voi", Noah hätääntyy. "Kesälomaan on ehkä kuukaus!"

"Shh", hyssyttelen poikaa ja osoitan TV:tä. "Nyt tulee hyvä kohta."

"Ei", Noah hymähtää ottaen kaukosäätimen pöydältä ja sammuttaa töllön.

"April-", poika aloittaa ja ottaa kasvoni käsiinsä. "-sulla on vaikka kuinka paljon elettävänä vielä."

Ihan tahtomattani kyynel vierähtää poskelleni, ja Noah kiiruhtaa pyyhkäisemään sen pois.

"Eikä ole", huokaisen ja työnnän pojan kädet pois.

"Miten niin?"

"No okei, ehkä mä en oo ikinä ajanu autoa tai seurustellu tai suudellu ikinä ketään-", käännyn katsomaan silmät kyyneleisinä Noahia. "-mutta mä en jaksa enää."

Nyt on Noahin vuoro olla hiljaa.

"Mä en jaksa. Tiedätkö sä kuinka rankkaa on nousta aamulla sängystä ylös? Toistaa tämä sama paska yhä uudestaan ja uudestaan."

Noahin huulet raottuvat sanoakseen jotain, mutta hän sulkee ne.

"Noah, mä olen rikki. Mun oma mieli repii mua kappaleiks ja mä oon saanu tarpeekseni."

Annan kyynelvirtojen päästä valloilleen ja lasken katseeni alas haudaten kasvoni käsiini.

Pysähdyn hengittämään hetkeksi, kun olen aikani itkenyt. Nousen seisomaan ja pyyhin märkiä kämmeniä housuihini.

"Anteeksi, mä, mä olen pahoillani. Oon kauhee riesa, mä lähden ny-", alan selittää nopeaan tahtiin tuijottaen samalla maahan.

"April."

"Anteeksi, mä vaan tuhlaan sun aikaa, anteek-"

"April!"

Hiljenen, mutta pidän katseeni edelleen visusti maassa.

"Tule tänne", Noah sanoo kädet auki levitettyinä.

"En, en mä v-"

"April", Noah sanoo rauhallisesti. "Nyt tänne sieltä."

En liiku vaan seison kuin tappi sohvan edessä. Noah nousee itse seisomaan ja kietoo kätensä ympärilleni nostaen minut syliinsä ja istuutuen takaisin alas.

"Anteeksi, mä-", aloitan, mutta Noah keskeyttää minut.

"Voi hyvä luoja, April! Hengitä vähän. Ei mitään syytä pyydellä anteeksi."

Noah silittää hiuksiani, mikä saa kyyneleet virtaamaan uudelleen. En tosiaankaan ansaitse tälläista.

"Shhh, kipu kyllä hellittää ajan myötä."

"Mä oon vaan nii väsynyt."

"Mä tiedän, mutta sä olet elossa ja se on jo juhlimisen arvoinen saavutus", Noah hymyilee. "Sä pärjäät hienosti, April."

"Mä oon ihan kauhee riesa."

"Höpsis, etkä ole. Oot ehkä vähän hukassa, mutta se on ihan okei."

"Anteeksi."

"Ei mitään syytä pyytää anteeksi."

"Ai."

Istumme sylikkäin sohvalla todellä pitkän tovin puhumatta mitään.

"Kiitos", kuiskaan pojan korvaan.

"Ole hyvä", Noahin suupielet kaartuvat hymyyn ja hän pyyhkäisee hiussuortuvan naamaltani korvani taakse.

Jippii,

sori että nää luvut on nyt vähän lyhyemmästä päästä, mutta kun ajatus ei oikein tahdo nyt kulkea.

Kerro mitä mieltä olit!