Liian syvällä

viides

April:

Nukuin 2 tuntia. Täytyy myöntää, että olen aika ylpeä.

Auringonsäteet tunkeilevat verhojen raoista läpi huoneeseeni, ja vedän ne kokonaan sivuun. Nään Noahin kävelevän huoneessaan, ja riuhtaisen verhot takaisin kiinni.

Vedän jalkaani siniset urheiluhousut ja t-paidan. Työnnän nappikuulokkeita korviini samalla kun kävelen alakertaan. Tungen jalkani kaksi vuotta vanhoihin, hieman pieniin ja valkoisiin lenkkareihin ja avaan ulko-oven.

Ulkona on lämmin, onhan sentään huhtikuun loppu. Selaan Spotifytä puhelimestani valikoiden sopivan soittolistan juoksulenkkiäni varten.

Juoksen hetken, kunnes tunnen jonkun seuraavan minua. Ihan kuin joku katsoisi minua koko ajan.

Käännyn ympäri, ja takaapäin tuleva henkilö melkein törmää minuun.

"Noah?"

"Ai moi, April", Noah hieroo niskaansa.

"Seuraatko sä mua?" kysyn ja ristin käteni rinnalleni. Minulla ei ole aikaa tähän.

"En. Tulin vain lenkille", Noah hymähtää. Kohotan kulmakarvojani.

"Äh no okei, ehkä seurasinkin."

"Voit lopettaa sen heti", sanon ja käännyyn ympäri lähtien juoksemaan.

"April, odota!" kuulen Noahin äänen, mutta suljen korvani siltä ja juoksen.

˚˚˚˚˚

Kaarran hiki valuen kotipihalleni ja nojaan käsilläni polviani vasten.

"Oliko hyvä lenkki?" Noahin ääni tunkeutuu tärykalvojeni läpi. Eikö tuolla pojalla ole muuta elämää?

Mulkaisen Noahia vastaukseksi ja kohottaudun seisomaan kunnolla.

"Mitä se sua kiinnostaa?" mutisen ja avaan ulko-oven.

"Haluaisitko sä mennä kahville tai jonnekin?" Noah kysyy naamallaan tuo tuhannen auringon hymy, kuten aina.

"Mä en juo kahvia", ilmoitan ja katoan sisälle.

Potkaisen lenkkarini jalastani ja siirryn ikkunan luo. Vaivihkaa siirrän verhoa, jotta näen Noahin.

Hänen hymynsä on hyytynyt ja hänen otsansa on kurtistunut. Hetken hän tuijottaa ovea toiveikkaasti, ennen kuin laskee päänsä pettyneenä. Sitten hän kääntyy ympäri ja kävelee takaisin kotiinsa.

Oikeasti minä halusin suostua. Halusin mennä. Mutta en voinut sallia sitä iloa itselleni. En ansaitse sitä, ja Noah ansaitsee parempaa.

Paljon parempaa.

Huokaisen turhautuneena ja hölkkään yläkertaan. Avaan ikkunani verhot ja näen Noahin huoneessaan.

Poika istuu sängyllään ja hieroo niskaansa näyttäen hämmentyneeltä. Sitten hän pudistaa päätään ja nousee seisomaan. Noah tarttuu paitansa helmaan ja vetää sen päänsä yli paljastaen altaan oikein hyvin erottuvat vatsalihakset.

Tajuan, että seison ikkunani ääressä näyttäen joltain pirun pervolta. Vedän itseni äkkiä alas, mutta liian myöhään.

Kuulen Noahin avaavan ikkunansa ja sanovan: "Moi April."

"Heei Noah", sanon hitaasti ja tuskallisesti.

"Muutitko mielesi siitä kahvilla käymisestä?"

Mietin hetken. Voisinko sallia itseni menevän?

Aivoni kiljuvat 'ei', mutta sydämeni ehtii toimia ensin.

"Joo, mennään vaan."

Noahin kasvoilla oleva hymy levenee vain entisestään, jos se on edes mahdollista. Ilmeisesti on.