Liian syvällä

kymmenes

April:

Noah kalasti avaimeni terassin välistä, ja pääsin sisälle ennen kuin äiti tuli kotiin. Siivosin peilinsirut ja veritahrat pois juuri sopivasti, sillä äiti tuli juuri kotiin kun olin hinkannut viimeisenkin läiskän pois lattiasta.

"Hei!" äiti huutaa teennäisen pirteästi.

Hetkinen.

Äidin äänen sävy on liian pirteä. Nyt jokin mättää.

Raahaan itseni alakertaan ja kauhukseni äiti ei ole keittiössä yksin.

"Ai hei kulta", äidin hymy on iljettävän leveä ja väkinäinen.

En vastaa mitään vaan silmät järkytyksestä ammollaan siirrän katseeni äidin vieressä seisovaan henkilöön.

Mitä helvettiä hän täällä tekee?

"Katatko pöydän?" äiti heittää kysymyksen jännittyneeseen ilmatilaan.

Silmäni pysyy naulittuina keittiössä seisovaan hahmoon.

Ben.

"Ben voi varmaan kattaa", kohautan olkapäitäni. Benhän on paras kaikessa. Minä varmaan kattaisin väärän väriset servetit ja olisin pettymys.

"Ben on matkustanut pitkän matkan. Sinä katat", äiti hymähtää.

Tuijotan Beniä. Kuuluisiko häntä halata? En ole nähnyt häntä pitkään aikaan, mutta ei tässä nyt mitään kovin läheisiäkään sisaruksia oltu.

Homma kulki niin että tärkeysjärjestyksessä Ben oli ykkönen sekä kakkonen ja minä olin kolmas.

"Mitä sä täällä teet?" tivaan ja otan lautasia pois kaapista.

"Tulin vierailemaan viikoks", Ben sanoo viileästi ja nojaa olkapäällään seinää vasten.

"Miks?"

"Töistä sain lomaa", Ben toteaa vetäen kätensä vitivalkoisten hiustensa läpi.

Minua puistattaa katsoa häntä. Ben sai kaikki hyvät geenit syntyessään ja on joku Jumalan perikuva. Kaikki pitävät hänestä. Ben on kaikkien suosikki.

Ja mitä minuun tulee? Minä näytän perunasäkiltä täynnä homehtuneita perunoita.

Katan pöydän puhumatta enää mitään ja katoan takaisin omaan huoneeseeni. Istuudun ikkunalaudalle ja ehdin tuijottaa katse tyhjänä mustaa pistettä valkoisessa seinässäni, kunnes jokin kopahtaa vasten ikkunani lasia.

Säpsähtäen käännän katseeni ja se kahliutuu Noahin silmiin.

Avaan ikkunani, ja Noah tekee samoin.

"Mikä meno?" Noah heittää viileästi.

"The end is near", hengähdän syvään.

"Kui?" Noahin kulmat kurtistuvat söpösti.

"Ben on täällä."

"Ou."

"Sitä minäkin."

"Haluutko lähtee?"

"Minne?"

"Ihan minne vaan, hupsu, meil on koko yö aikaa."

"Nähdään pihalla tunnin päästä", ilmoitan ennen kuin suljen ikkunan.

"Kuka toi oli?" Benin ääni säikäyttää minut ja putoan alas ikkunalaudalta.

"Ei kukaan", mutisen vastaukseksi.

Ben kohottaa kulmakarvojaan ja istuutuu sängylleni.

"Mene pois", ärähdän ja osoitan ovea.

"Mikä sulla nyt on? Ei olla nähty kuukausiin etkä kestä olla mun kanssa samassa huoneessa minuuttia kauempaa?" Ben kysyy ja hänen silmissään loistaa loukkaantuneisuus.

"Anteeksi", huokaisen ja vedän käteni hiuksieni läpi. "On vaan ollu paljon mietittävää."

"Onko toi poika sun poikaystävä?" virne ilmestyy Benin kasvoille.

"Ei." Kunpa olisikin.

"Kuka se sit on?"

"Ystävä."

"No, teillä selvästi on joku 'tapaaminen' pian, joten poistun jotta ehdit laittaa ittes nätiks", Ben nousee seisomaan silmäänsä vinkaten.

Vilkaisen hermostuneesti pöydälläni istuvaan peiliin, ja Ben huomaa sen.

"Hei April", hän huikkaa.

"Mhm?"

"Sä oot tosi kaunis, muista se."

Ben sulkee oven perässään.

Valitsen vaatehuoneestani mustat legginsit ja suuren harmaan collegen. Vedään jalkaani valkoiset nilkkasukat, joissa on mansikoiden kuvia.

"April, syömään!" äidin huuto kuuluu alakerrasta.

Loikkelehdin portaat alas ja istuudun Beniä vastapäätä. Otan lautaselleni vain yhden pienen perunan ja kolme nakinpalaa nakkikastikkeesta. Ben kurtistaa kulmiaan tälle.

"Ei ole nälkä", kuiskaan vastaukseksi.

Palattuani huoneeseeni huomaan Noahin seisovan ikkunansa luona. Pojan huomattua minut hän nostaa oikean kätensä ja vilkuttaa minulle leveästi hymyillen.

Vilkutan takaisin ja avaan ikkunani. Noah tekee samoin.

"Valmiina lähtemään?" Noah kohottaa kulmakarvojaan.

"Jep", virnistän ja nostan toisen jalkani ikkunalaudan yli asettaen sen palotikkaisen ensimmäiselle askelmalle.

"Viimeinen alhaalla on mätämuna!" Noah hihkaisee ja ryhtyy kapuamaan tikkaita alas vauhdilla.

"Hei!" huudahdan nauraen ja yritän nopeuttaa tahtiani.

Noah on kuitenkin nopeammin alhaalla.

"Törkimys", mutisen ja yritän harpata tikkaiden askelmia monta kerralla.

Tämä ei kuitenkaan onnistu.

Jalkani lipeää askelmalta ja kiljaisen, kun tunnen putoavani.

En kylläkään putoa kauaa, sillä Noahin kämmänet ovat ottaneet vyötäröstäni kiinni.

"Sä taisit..." hän aloittaa.

"Älä edes aloita."

"...langeta mulle", Noah lopettaa virnistäen.

Läpsäisen leikkisästi pojan sormia, jotka lepäävät vyötärölläni.

"Auta mut nyt vaan alas."

Ää itken,
koska nyt on sellane writer's block päällä et kaikki kirjotukset tuntuu ihan surkeilta :(

Kerro mitä tykkäsit!