Liian syvällä

kahdeksas

Vasen käteni on nätissä paketissa, ja olen valmis lähtemään. Kiitän lääkäriä ja pyyhellän ulos huoneesta Noah kintereilläni. Maksan vastaanotossa käyntini ja lähden marssimaan kohti ulko-ovea vauhdilla.

"April odota vähän!"

Noah kirii hengästyneenä rinnalleni.

"Kiitos", sanon hiljaa ja nopeutan tahtiani entisestään.

"Mitä tahansa sun vuokses", Noah naurahtaa, minkä jälkeen välillemme laskeutuu hiljaisuus joka kestää koko paluumatkan.

"Mennäänkö samaa matkaa kouluun?" Noahin kysymys jää leijumaan ilmaan saavuttuamme kotipihoillemme.

"Enpä taida tänään jaksaa."

"No mä jään sun seuraks!" Noah hihkaisee innoissaan. "Kun oot kerran niin kömpelökin että rikot peilejä kaatuessas", hän jatkaa merkitsevästi sanoen ja laskee katseensa käteeni.

"Etkä jää."

"Mä tiedän ettei toi ollu mikään kömpelö kaatuminen."

"Mene kouluun, Noah."

Käännyn ympäri ja marssin kohti ulko-ovea. Kaivan avaimiani taskustani ja kompastun vahingossa katukiveykseen. Lennän polvilleni ja otan tikatulla kädelläni vastaan. Nään silmäkulmastani, kuinka avaimeni tippuvat terassin lautojen väliin.

"Et nyt VITTU OLE TOSISSASI!" parahdan. Käännyn istumaan maahan ja pitelen oikealla kädelläni särkevää kättäni.

"Kaikki kunnossa?" Noah kysyy.

"NO MILTÄ NÄYTTÄÄ, SAATANAN IDIOOTTI?" tiuskaisen.

Noahin kasvoille laskeutuu sadasosasekunnin ajaksi loukkaantunut katse, ja kadun sanavalintaani samantien.

"Anteeksi", huokaisen.

"Ei se mitään...", Noah naurahtaa ehkä aavistuksen vaivaantuneena. "...Se oli tyhmä kysymys."

"Miten mä pääsen nyt sisälle? Ja tähän saatanan käteenkin sattuu nyt vain entistä enemmän!" valitan ja kaadun selälleni makaamaan.

"Sä voit tulla meille", Noah tarjoaa hymyillen.

Minulla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin suostua.

"Hyvä on."

"Onko sulla nälkä?" Noah kysyy, kun astumme sisään hänen taloonsa.

"Ei", vastaan. Oikeasti voisin syödä kokonaisen jääkaapin kolmessa minuutissa.

"Hmm, okei. Mitä sä haluut tehdä?"

"Ihan sama mulle, päätä sä."

"Miten ois Netflix?"

"Vain, jos mä saan päättää mitä katotaan."

Noah voihkaisee samalla kun hän heittäytyy sohvalle istumaan ja kurottuu ottamaan kaukosäätimen pöydältä.

"Mitä neiti tahtoo katsoa?" hän kysyy ja avaa Netflixin.

"Pistä The Blacklist", ilmoitan.

Noah tekee työtä käskettyä ja rojahtaa sitten takaisin nojaamaan vasten sohvan selkänojaa. Minä istuudun epämukavana sohvan käsinojalle.

"April, mitä sä teet?"

"Yritän keskittyä tähän sarjaan."

"Tarkotin että miks sä istut siellä?"

"Missä muuallakaan?"

"Tule tänne, senkin höpsö", Noahin hymy yltää korviin asti, kun hän levittää kätensä sen merkiksi, että tulisin hänen viereensä.

"En mä kehtaa."

"Miks et kehtais? Sä näytät siltä että tarviit halin ja mä tykkään haleista", Noahin hymy on vastustamaton.

Huokaisen syvään ja nousen seisomaan siirtyen istumaan Noahin viereen. Poika kietoo kätensä ympärilleni.

Ja ihan totta puhuen, se tuntuu oikeasti kivalta.

Noah jaksaa olla minulle kauhean mukava, vaikka käyttäydynkin kuin mikäkin märkä sukka. En oikeasti jaksa enää esittää vihaista tätä helvetin maanpäällistä enkeliä kohtaan.

Voisinko sallia itselleni kerrankin tämän paheen? Jos edes tämän yhden ainokaisen kerran?

ÄÄÄÄÄÄ moi,
hups sori että tämä luku jäi vähän lyhyeksi, mutta nyt on ihan kauhea writer's blockki päällä ja yritin väsätä jotain kasaan. Yritän saada seuraavaksi aikaan jotain jänskempää...

Anyways, kerro toki mitä tykkäsit! (Tai et tykännyt, ihan miten vaan :D)