Les Petites

8 # Supernova

Hän loistaa kirkkaammin kuin supernova. Hän on sanoilla kuvailematon. Ja hän on minun.

Jumaloin häntä. Olen siunattu.

Katseeni lipuu jälleen kerran häneen. En pysty pitämään katsettani mitenkään erossa. Hän kallistaa päätään ja naurahtaa keveästi ennen kuin kysyy, mitä katson. Vastaan totuudenmukaisesti, epäröimättä. Hän vilkaisee minua ja sitten lattiaa, posket punoittaen. Suuni vetäytyy virneeseen. Ja sitten henkäisen. Kuinka joku voikaan olla niin ihana kuin hän? Miten se on mahdollista? Ja kuinka minä, kaikista ihmisistä, olen onnistunut nappaamaan jonkun tuollaisen timantin itselleni?

"Tule tänne", kutsun hellästi. Hän kohottaa katseensa, posket vieläkin hehkuvina. Hän kuitenkin nyökäyttää päätään purren huultaan. Ja hymyillen. Ja hän tulee luokseni istahtaen syliini tuttuun tapaan. Hymy loistaa kasvoiltani kauas. Sipaisen hänen hiuksiaan syrjään hänen kaidoilta kasvoiltaan.

"Hei", kuiskaan. Suukotan hänen otsaansa. "Kaunokainen". Kallistan päätäni siirtäessäni katseeni hänen vihreisiin silmiinsä. Nuo smaragdin sävyssä hehkuvat silmät vain ovat saaneet minut täysin pauloihinsa. Olen valmis tekemään mitä vain, mitä hän minua pyytääkään.

Hän asettaa kätensä poskilleni. "Hei vain", hän henkäisee ennen kuin silittää poskeani. Suljen silmäni siksi aikaa, nauttien kosketuksen keveydestä. "Mutta sinä se tässä olet kaunokainen", hän kuiskaa hiljaa korvaani. Hänen hengityksensä kutittelee kaulaani ennen kuin hän suukottaa sitä. Kallistan päätäni toiseen suuntaan.

"Eikö meidän pitäisi alkaa valmistautua kouluun?" hän tiedustelee vieläkin hiljaa. Hän ei kuitenkaan tee mitään nousemisen hyväksi, istuu vain sylissäni pidellen kasvojani käsissään. En yritä itsekään liikahtaa, viittelehtiä häntä nousemaan ylös. Hetken aikaa katsomme toisiamme silmiin, vihreät kohden syvänruskeita.

"Jos", aloitan räpäyttämättä, "me jätettäisiinkin se tänään kokonaan väliin?" Ehdotukseni on uhkarohkea. Tiedän, että hän ei ole koskaan pois koulusta, ei edes flunssan vankina ollessaan. Hän tekee koulun eteen enemmän töitä kuin minkään muun. Ja olen ylpeä hänestä. Itselleni taas – se on paikka, jossa tapaan ystäviäni ja kaunokaistani. Kyllä se minullekin jotain merkitsee, haluanhan hyvään yliopistoon. Mutta minulle koulu ei ole loppujen lopuksi kuitenkaan niin suuri prioriteetti. En siis yllättyisi, jos hän kieltäytyisi.

Mutta yllätyksekseni hän vain nyökkää hitaasti. "Ehdotus hyväksytty". Hän virnistää ennen kuin kurottautuu lähemmäksi. Se olen minä, joka katkoo viimein välimatkan. Painan hiuksenhienon suukon hänen suupieliinsä. Sitten suukotan hänen poskeaan, ohimoaan ja otsaa. Ja hymyilen.

"Sähän tiedät, että mä tekisin mitä vain sun vuoksesi?"

"Olen sattunut huomaamaan." Virnistän hänelle.

"Sä oot supernova".

Ja tällä kertaa hän kumartuu lähemmäksi painaen meidän huulemme toisiaan vasten, oikeasti.

Pitkästä aikaa uusi novelli ilmoille!

Tämä on peräisin vuoden 2017 joulukuulta. En oikeastaan osaa sanoa, mistä olen saanut inspiraation pätkään. Olisin arvannut sen tulleen Ansel Elgortin Supernova-kappaleesta, mutta kun kyseinen kipale on julkaistu vasta vuoden 2018 tammikuussa :D

Millaisia ajatuksia heräsi? Kuulen mieluusti kaikenlaista palautetta!