Les Petites

9 # elämän rikkomat

Sinisten farkkujen vyötärönauhan alle tungettu lumivalkea lyhythihainen paita. Virne. Hieman pörröllään olevat hiukset. Silmälasit ohuine sankoineen jossakin lähettyvillä.

Ja masennus. Pahoinpitelevä äiti. Vastuutaan pakoileva isoveli.

Kauluspaita päällään, mieluiten raidallinen. Tahallaan rei'ällisiksi leikatut farkut. Korvakoruja koko liuta. Itsevarma, ei kenellekään myöntyvä katse.

Ja pysyvät sosiaaliset leimat. Alkoholisoitunut huoltaja. Koulu aina silloin tällöin katkolla.

Kenties elämä oli tuonut heidät yhteen. Ei siksi, että siniset farkut miellyttivät. Vaan. Heillä molemmilla oli painolastia, elämä oli kahlinnut molemmat otteeseensa, asettanut nilkkaan kahleet ja lukinnut paikalleen. Kumpikaan ei ollut täydellinen, vaan jossain määrin rikkonainen. Kummankaan elämä ei ollut onnea ja auvoa, vaan kaikkea aivan muuta. Henkistä kärsimystä, fyysistä kurimusta. Tuskaa. Surua. Avunhuuto ei kuitenkaan kaikunut kaduilla, he olivat lannistuneet ja antaneet elämän viedä mukanaan. Antaneet elämän ottaa otteen ja ohjata ihan mihin tahansa suuntaan. Mikä miellyttikään elämää.

He olivat olleet tuntemattomia, vähiten toisilleen sopivat. Yllättävää sinänsä, että juuri heidät oli elämä ohjannut toisilleen kohdattaviksi. Kukaan ei olisi uskonut noiden kahden henkilön yhteyteen, sillä heidän kaveripiirinsä ja kouluporukkansa olivat niin erilaiset. Toisaalta molemmissa löytyi tupakkaa säännöllisesti polttavia, alkoholia ylikäyttäviä ja niin sanotusti pahoille teille joutuneita nuoria. Näpistyksiä, nuorisorikollisuutta, vandalismia, röyhkeyttä, vahvempiakin päihteitä. Elämän karikkoja riitti. Kaiken lisäksi oli mielenterveysongelmia, muita, jotka olivat pudonneet kuiluun ja jääneet muusta elämästä syrjään esimerkiksi huoltajien ongelmien vuoksi, kaiken sen takia, mitä tapahtuikaan nuorten kotona suljettujen ovien takana.

Joten jollakin tapaa he kaksi olivat toisilleen mitä sopivin valinta.

Hiljalleen kaksikko oli löyttäytynyt yhteen. Löytänyt toisistaan lohtua maailman kamaluudessa. Pikkuhiljaa muutaman minuutin juttutuokiot levisivät kahdenkeskisiksi illan ja jopa yönkin mittaisiksi sessioiksi. He purkivat sydämiään niin paljon, kuin vain saattoivat painolastiltaan. Kenties se helpotti, sitä ei tarina kerro. He kuitenkin olivat jollakin kierolla tapaa pari, vaikka se ei ollutkaan niin selvää ja samaan aikaan miltei päivänselvää.

Juttelu oli muuttunut toiminnaksi, jottei heidän tarvinnut puhua. Suudelmat vaihtuivat seksiksi. Useimmiten sekin oli vain varastettuja hetkiä siellä täällä. Toinen kiitti edeltävästä illasta seuraavana päivänä, ehkä viestitse. Katseita ei vaihdettu sen enempää julkisilla paikoilla kuin kahdenkeskenkään. Koko tilanne oli myrkyllinen, molemmille osapuolille. He tiesivät, että juttu pitäisi lopettaa ennen kuin sattuisi pahemmin. Mutta mikä klisee. He eivät pystyneet siihen. Kuvittelisi, että tunteeton seksi olisi helppo vaihtaa pois, johonkin aitoon, joka tuottaa rehellistä onnea. Kenties kaksikko ei halunnut yrittää etsiä mitään parempaa, sillä elämä oli muutenkin niin julma ja pahantahtoinen. Ei kannattaisi edes yrittää.

Toinen oli masentunut, aina silloin tällöin tilanne parani. Terapiasta oli hyötyä. Joskus masennuksessa vaivuttiin sellaiseen synkkyyteen, johon ei ollut rohtoja, ei sanoja. Pelkkää pimeää. Joskus ajatus oli helpompi kantaa, että kipu ei ollutkaan niin paha kuin ennen. Ehkä hän vain uskotteli niin itselleen, jottei hänen tarvitsisi lopettaa.

Toisen saamat leimat aiheuttivat päivittäistä alemmuudentunnetta, joka johti muihin ongelmiin. Joskus hän halusi vain turruttaa ympäröivän maailman, keskellä päivääkin, tarjoten samaa mahdollisuutta ihmisille ympärillään. Viha itseä kohtaan oli kuin villisti vellova meri. Valtameri, johon mahtuu vettä litroittain.

Häpeä yhdisti molempia. Molemmat katuivat pahoja tekojaan, kaikkea, mitä he tekivätkään muille ihmisille. He halusivat olla parempia. Mutta silloin juuri aalto piiskasi heidät kohti ulappaa, jättäen kellumaan vailla mahdollisuutta päästä rantaan, vailla mahdollisuutta selvitä.

Joskus heidän välinsä katkesivat. Kukaan ei tiedä miksi. Kaksikko ei ollutkaan enää mitään. He olivat yksin, molemmat niin yksin omissa syövereissään. Heillä ei ollut mitään sanottavaa enää toisilleen. Ehkä siksi kaikki heitettiin pois.

Tarinalla on kuitenkin omat auringonsäteensäkin. Masentunut nimittäin sai kiinni elämästä, taistellen mahdollisuuksia vastaan. Hän valmistui unelmiensa koulusta, irrottautui täysin äidistään ja veljestään. Antoi vanhan elämänsä olla, kuolla pois. Hänen elämästään ei tullut vieläkään silkkaa hyvyyttä, sillä vanhan elämän jäänteet kalvoivat loppuun asti. Mutta hän ei sentään enää ollut suunnittelemassa lähtöään maailmasta. Elämällä oli vihdoin jokin suunta. Ja se ei ollut taaksepäin.

Hän ei edes muistanut enää vanhoja piirejään, jopa kokemusten jakajan – leimatun – nimi oli kadonnut hänen muististaan. Hän oli vaalinut parantumistaan niin paljon, ei ollut antanut vanhan minänsä ottaa ylivaltaa. Joten kaikki ennen niin kirkkaat ja elävät muistot surusta, pimeistä ajoista, olivat ikiajoiksi vaiennettuja ja taustalle työnnettyjä.

Kerran hän kuitenkin luki sanomalehteä, totuttuun tapaansa. Terapeutti oli sitä suositellut hänelle, jotta olisi helpompi pysyä elämässä kiinni.

Ja yksi teksti, pikemminkin lause kiinnitti hänen huomionsa. Se oli kuolinilmoitus.

Pyörteen tavoin vanhat muistot pulpahtivat pintaan kaiken jälkeen. Ja hän lyyhistyi maahan tuskissaan, ajatukset silkkana solmuna, keho yhtenä sykkyränä. Tapahtuman lopullisuus säälitti häntä, tuntui murskaavan kaiken. Masentumisen tuska riipi sydäntä.

Ja suru. Suru ihmiselämän menettämisestä sattui. Vaikkei hän olisikaan tuota menneisyytensä henkilöä tuntenutkaan enää, olisi hän toiselle toivonut jotakin aivan muuta. Elämän ristiriitaisuus ja katkeruus synkistivät hänen mieltään entisestään. Kuinka elämä saattoikin riistää toisia nuoria tuosta noin vain. Miksi hän oli saanut mahdollisuuden tehdä parannuksen, saada anteeksi ja antaa anteeksi, jatkaa elämäänsä, kun toisille ei samaa tarjottu.

Teekuppi lensi seinää päin, pirstaloituen maahan. Ja sitten tulivat kyyneleet. Hän suri sitä, miten hänelle itselleen olisi voinut käydä. Kuinka onnekas hän oli. Ja kuinka julmasti ja julkeasti elämä vain päätti ihmisten kohtaloista, antoi toisen kuolla.

Elämä ei ollutkaan niin hyvää, kuin hän oli jo ehtinyt tottumaan kaiken pahuuden jälkeen. Elämä oli yhtä villi voima kuin aina ennenkin. Ja yhtä pahantahtoinen. Kun se ei ollut saanut alkuperäistä uhriaan, oli toinen ihmishenki saanut tehdä tilaa. Hurja huuto kuului ilmoille.

Ehkä joskus. Joku. Saisi mahdollisuuden antaa hänelle jotakin hyvää, kun elämä riisti häneltä, kuolleelta, kaiken onnen.

Tässä niin sanotusti harvinainen pätkä, nimittäin vuoden 2019 aikana kirjoitettu, toki jo tammikuussa.

Ensimmäisen kappaleen novellia kirjoitin inspiroiduttuani BTS'n esityksestä, jossa esiintymisasu siis oli mun mielestä kiva - valkoinen t-paita ja siniset farkut. Miten tarina jatkuikaan, ei enää liittynyt BTS'ään millään tapaa. En oikeastaan tiedä, miten tästä tuli tällainen.

Palautetta kuitenkin olisi kiva kuulla ja tietenkin ihan mitä vaan ajatuksia, joita teksti herätti :) saa myös kertoa millaisia tekstejä teitä kiinnostaisi lukea!