•Raped•

Luku 3 • Vielä kerran

Nyt minä sen teen! En välitä. Ihan sama jos tuo saa minut kiinni. Se on aivan sama. Tahdon yrittää. En pääse koskaan pois tai näkemään raitista ilmaa, jos majailen täällä miehen... Tai... Minun kuolemaani saakka. En aio jäädä tänne. Hiippailen yöllä pitkää käytävää pitkin miehen ovelle. En ole ottanut tuon unilääkkeitä, joten pysyin hereillä. Mies oli pakottanut minut ottamaan lääkkeitä, jotta en pystyisi karata keskellä yötä. Painoin korvani tuon huoneen ovea vasten ja kuulin kovaäänistä kuorsausta.

Pieni hymy levisi kasvoilleni, mutta se haihtui pois, kun rupesin miettimään mitä käy jos mies saa minut kiinni. Olin jo kääntymässä pois.

"Ehkä tuo on oikeassa siitä, mitä ulkopuolella on", mietin.

"Ei! Minä menen."

"En voi."

"Minun on pakko!"

"Mutta hän on ainoa perheeni."

"Ei! Hän satuttaa minua."

Ajatukseni keskeyttää pieni kolaus. Menin paniikkiin. Heräsikö hän! Mutta ei. Mies ei herännyt. Onneksi. Hiippailin keittiöön, ja sieltä suureen aulatilaan. Katselin ympärilleni.

"En jää ikävöimään sinua!" kuiskasin mielessäni kellarin ovelle.

Katselin ulko-ovea. Pystyt siihen! Hiivistekin oven luokse ja tutkailin sitä. Tartuin kahvaan, ja rupesi kuulumaan kamala meteli. Menin paniikkiin.

Ei, ei, ei! En saa jäätyä nyt!

Painoin ovenkahvan alas ja ovi avautui. Kuulin juoksuaskelia yläkerrasta, ja nuo lähestyivät portaikkoa. Katselin ulos ja käännyin viellä kerran taaksepäin. Käännyin takaisin eteenpäin ja katselin ulos. Kun askeleet olivat jo liian lähellä lähdin juoksemaan täysiä kohti tuntematonta. Ensimmäistä kertaa. Ilman mitään, tai ketään. Talvella.

Etenin lumessa hitaasti, kunnes tajusin, että pieni lumimyrsky on miehelle pientä. Tuo halusi minut. Palavasti! Tuo oli aivan kannoillani ja pystyi hipaista käsivarttani. Se antoi minulle voimaa lisätä vauhtia. Pian juoksin kuin hullu... pitkälle.

Pitkälle.

Kauas.

Juoksin niin kauas kuin pääsin. En nähnyt miestä enää, mutta viimeinen asia, minkä kuulin miehen suusta oli.

"Löydän sinut vielä!"

Ja se tässä pelottaakin. En tahdo sinne enää. Hölkkäsi viimeisillä voimillani metsään, ja kaaduin maahan. En pysty enää. Tärisin. Oli jääkylmää. Hakkasin takaraivoani puuta vasten ja kirosin itseni koko maailman alimpaan helvettiin. Miksi olin lähtenyt. Tiesin että on talvi. Olen idiootti.

Tärisin, ja silmäni olivat sulkeutumassa kiinni, kun kuulin askelia. Löysikö mies minut! Avasin silmäni hitaasti, mutta näin vain sumua.

"Voi pieni, mitä sinä täällä teet?" kuului lempeä naisen ääni. Jokin tarttui minua kiinni kädestä ja nosti minut pystyyn.

"Olet jääkylmä!" nainen kuulosti huolestuneelta.

"Vien sinut meille."

...

Heräsin lämpimästä paikasta. Avaan silmäni hitaasti. En ollut miehen luona. Missä olen? Katselen ympärilleni. Olen suloisessa huoneessa lämpimän peiton alla. Pian ovi narahtaa auki. Paniikki. Menen peiton alle piiloon ja odotan. Hengitän raskaasti.

"Oletko hereillä?" naisääni kuiskasi.

Otin peittoa pois sen verran, että silmäni näkyivät.

"Ei ole mitään pelättävää."

Nainen oli kaunis. Tuolla oli ruskeat tummat hiukset jotka lepäsivät hänen olkapäillään. Vapaina. Niinkuin minä. Olen vapaa. Nainen istui vierelleni tuolille, ja minä uskaltauduin nousemaan sängylle istumaan.

"Umm, mikä on nimesi?" nainen kysyi.

Laskin katseeni käsiini ja räpläsin peiton reunustaa.

"Onko sinulla vanhempia?" nainen kysyi ja siirsi tuoliaan lähemmäs sänkyä.

Pudistin päätäni.

"Kuule, olit yöllä ulkona ilman ulkovaatteita ja olit kuolla hypotermiaan. Haluaisin tietää sinusta enemmän. Mistä olet, kuka olet?"

"Öö, mä en oo nähnyt mun vanhempia sen jälkeen kun... Hän... Kaappasi minut."

"Hän? Kuka?"

Tunsin kirvelevät kyyneleet silmäkulmissa, mutta ne eivät saaneet valua. Ei nyt.

"Kerro minulle", nainen kuiskasi ja otti kädestäni kiinni. Kyyneleet valahtivat poskilleni. Olen turvassa. Ei mitään hätää.

"Hän ei koskaan kertonut nimeään. Enkä minäkään tiedä omaani. Se mies.... Se..." en pystynyt jatkaa.

"Hei, olet turvassa täällä. Sinun ei tarvitse pelätä häntä. Pidän siitä huolen."

"Hän..." nostin katseeni käsistä ja katsoin naista suoraan silmiin. Kyyneleet eivät lakanneet valumasta. Niitä valui, ja valui.

"Hän käytti minua hyväkseen", kuiskasin ja purskahdin itkuun.

"M-"

"Anteeksi että vaivasin", kuiskaan ja nousen sängyltä. Nainen kuitenkin tarttuu minua kiinni ranteesta. Irvistän kivusta.

"Anteeksi", nainen kuiskaa ja irrottaa otteensa kädestäni. Mutta tuo luultavasti luuli, että oli puristanut rannettani liian lujaa. En tahdo, että tuo tuntee olonsa kamalaksi.

"Jäisit luokseni. Sinulle ei tee hyvää olla ulkona. Varsinkaan nyt."

Nyökkään ja käännyn naiseen päin.

"Hän satutti minua", kuiskaan ja nostan paidan hihat. Nainen katsoo arpia ja mustelmia kauhuissaan. Hänen silmänsä kostuvat ja yksinäinen kyynel valuu tuon kasvoille.

"Älä itke, jooko", kuiskaan ja pyyhin kyyneleen pois.

"Onko... Onko hän satuttanut sinua muualle?" nainen kuiskasi kuin tietäväisenä.

"Umm..."

Otan paidan pois ja nainen katsoo kehoani kauhuissaan. Vatsassa ja selässä oli kamalasti arpia. Ja mustelmia sitäkin enemmän.

"Voi sua pientä", nainen kuiskaa ja nousee halaamaan minua. Kyyneleet eivät lakanneet valumasta kasvoillani. Halaan naista kuin.... Äitiä. Hän oli ihana. Kaunis. En muista mitään omasta äidistäni. Mutta hänkin oli varmasti todella kaunis. Haluaisin nähdä hänet viellä kerran.