Mä livahdin sovituskoppiin ja kuulin myös viereisen kopin verhon sulkeutuvan. Laskin tavarat nurkassa olevalle penkille, avasin reppuni ja työnsin retkikeittimen ja kaasupolttimen sinne. Niissä ei ollu hälyttimiä, eli mä poistuisin ekojen joukossa.
Hälyttimelliset lähtis viimeiseksi, koska sillon, jos jotain tapahtuis, edes ekat pääsis pakoon. Mä purin huultani ja suljin varovasti repun vetoketjun. Otin hämäykseksi mukaan nappaamani pilkkihousut penkiltä, heitin repun selkään ja vetäisin verhon auki. Yritin olla mahdollisimman kasuaali - vaikka mulla oli tälläsiä reissuja takana vaikka miten monta, olin joka kerta yhtä kauhuissani. Pian Närhi ilmesty toisen kopin verhon takaa sadetakki ja vaelluskengät käsissään.
"Nää oli liian pienet ja tää takki kahisee liikaa", se ilmotti rennosti ja heilutteli kenkiä käsissään. Mä nyökkäsin. Närhi osasi aina käyttäytyä niin normaalisti tällaisissa tilanteissa - välillä mä mietin, pelkäsikö se edes kiinnijäämistä.
Me käveltiin rinnakkain vaatehyllyille ja ripustettiin 'liian pienet' vaatteet takaisin. Sivusilmällä mä näin Ametistin kassalla hymyilemässä nätisti ja kassan takana noin nelikymppisen, tummatukkaisen naisen kattomassa sitä hämmennys kasvoilta paistaen. Mä hymähdin itekseni.
"Se on hyvä tossa", Närhi huomautti, kun paikansi mun katseen. Tytön äänensävy kuulosti lämpimältä.
"Nii on. Riittää ku se hymyilee nätisti niin kaikki on jo ihan sekasin, sit ku vielä on tarkotuksena hämätä - tosta sais ammatin."
Närhen poskeen ilmesty tuttu, söpö hymykuoppa ja se nauroi. Sitten se tarttu mua taas kädestä ja me kuljettiin hyllyjen välistä kohti uloskäyntiä, jäätiin odottelemaan muita oven viereen.
Hetken päästä Lokki, Haukka ja Ruusunen ilmesty vihdoin meidän luo tavaroidensa kanssa. Ruusunen vaihteli painoaan jalalta toiselle kun Haukka viittoi Ametistiakin tulemaan paikalle.
Tyttö hymyili kummastuneelle kassaneidille vielä, huikkasi kiitoksen ja loikki sitten meidän luokse.
Mä vedin syvään henkeä, avasin oven ja kävelin rauhallisesti ulos. Tiesin, ettei vielä tapahtuisi mitään, mutta mua pelotti silti. Ryhdyin nopeuttamaan askeleitani vähä vähältä, Närhi käytännössä jo hölkkäsi mun vierellä.
"Yks... kaks... ja kolme", Närhi sihahti ja ampas juoksuun. Mä syöksyin perään ja kuulin mun takaa päälle menevät hälyttimet. Lisää juoksuaskeleita, huutoa, hälyjen läpitunkevaa piippausta. Haukan kiroilua.
Reppu pomppi kivuliaasti mun selässä, kun mun jalat hakkas asfalttiin.
Mä juoksin.
Juoksin,
juoksin,
juoksin.
Musta tuntui kuin mä olisin lentänyt. Toisaalta mä vihasin, toisaalta rakastin tätä tunnetta. Kai mä olin ihan kakara vielä, ku jollain kummallisella tavalla nautin siitä kiinnijäämisen pelosta ja vaaran tunteesta, jonka nää reissut sai aikaan.
Aloin vahingossa ajatella juoksemista liian tarkasti ja meinasin kompastua jalkoihini. Se oli sama asia kuin hengittämisen kanssa - jos sitä alkoi kelata liikaa, sen uudelleen automaattiseksi tasoittaminen oli mahdotonta.
Mä kiinnitin katseeni hiukan edellä juoksevan Närhen selkään ja yritin kiristää tahtia entisestään. Kuulin takaa lisää ääniä, raskaita askeleita, huutoa.
"Pysähtykää, saatanan nuorisorikolliset!" matala ääni meidän takaa karjui.
Mä nauroin.
"Unissas", Haukan hengästynyt ääni huus takaisin, se kuulosti siltä että tunsi olevansa elossa. Mua nauratti vielä enemmän ja pakotin itteni vakavoitumaan, vedin henkeä mahdollisimman syvään vaikka keuhkoja pakotti.
YOU ARE READING
iltahämärä
Random"Missähän me kaikki oltais, jos ei oltais nyt tässä? Jos me ei oltais löydetty toisiamme?" "Varmaan puolet ois oikeesti kuollut, puolet... rikkinäisiä. Ehkä jonkun elämä ois voinut vielä palata raiteilleen." Entä jos joku meistä oli lähtenyt just s...
