iltahämärä

luku 15 - nistipataa ilman nistiä

Mä hätkähdin hereille, kun joku ravisteli mua suhteellisen kovakouraisesti.
Närhen kasvot häälyivät huolestuneen näköisinä mun ylläni teltan vihertävässä pimeydessä, ja kun mä avasin suuni kysyäkseni mikä oli hätänä, tyttö iski kämmenensä mun suulle ja vapaalla kädellään viittilöi olemaan hiljaa.

Mä räpyttelin silmiäni ja kohottauduin puoli-istuvaan asentoon Närhen otteessa yrittäen saada jotain selvää siitä, mitä hittoa oli meneillään. Muutkin tuntuivat olevan hereillä, mä erotin hämärässä liikettä ja telttakankaan hiljainen kahina osaltaan vahvisti havainnon.

Närhen ilmeisesti vakuututtua siitä, etten alkaisi kirkua maanisesti tai ladella jonkinlaisia loitsuja, se irrotti otteensa musta ja salli mun jälleen hengittää kunnolla. Pahimman tokkuraisuuden alkaessa pikku hiljaa väistyä mä olin vain entistä hämmentyneempi. Musta tuntui siltä, että olin ehtinyt nukkua noin kaksi minuuttia. Mitä hittoa me kaikki tehtiin hereillä keskellä yötä ja mikä sai Närhen noin... epänärhimäiseen mielentilaan?

Äkkiä mä jähmetyin. Ulkoa kuului selkeää rahinaa - kuin vastauksena mun pohdintaani.

Sellainen ääni, joka syntyy, kun hiekkaan astutaan.

Mä nielaisin ja Närhen silmät laajenivat entisestään. Se katsoi muhun ja mä nyökkäsin osoittaakseni, että olin ymmärtänyt tilanteen. Meidän teltan ulkopuolella hyvin todennäköisesti oli joku - keskellä yötä - me kaikki oltiin hereillä ja perillä tilanteesta, muttei voitu kommunikoida siitä mitenkään muuten kuin epämääräisillä viittomilla. Mun aivot alkoivat saman tien käydä ylikierroksilla, kävin päässäni läpi joka ikisen enemmän ja vähemmän todennäköisen vaihtoehdon siitä, kuka ulkona odotti. Jonkin kaupan vartija, joka olikin äkkiä päättänyt tehdä aluevaltauksen vakoojan uran puolelle? Poliisi? Sosiaalityöntekijä? Jonkun perhe? Epämääräinen uhrilahjoja etsivä kultti? Ruska? Demonienkeliprinsessa? Sarjamurhaaja? Joukko pilailevia lapsia? 

Mä en halunnut ajatella asiaa yhtään sen pidemmälle, varsinkaan minkäänlaisten mahdollisten viranomaisten osalta. Kiinnijäämisen ajatteleminen tuntui samalta, kuin silloin joskus lapsena, kun ajatteli kuolemaa liian tarkkaan ja se alkoi tuntua valtavalta mustalta aukolta jota ei pääsisi pakoon mitenkään. Kuin epäsuoraa pakokauhua. 

Mun toisella puolellani istuva Tiuku siirtyi lähemmäksi ja veti sormen kaulansa editse universaalina kuoleman symbolina. Närhi näytti sille keskisormea ja mä uskalsin hilata itseni varovasti pystyasentoon. Se, että meidän piti olla hiljaa, teki koko tilanteesta satakertaisesti pahemman. Jos ulkopuolella olijan tarkoitus sattui olemaan meidän murhaaminen, kaikki tää oli varmasti sille hyvin viihdyttävää. Me oltiin ansassa ja tiedettiin se. Millä tahansa hetkellä se joku voisi lopettaa tämän - millä tahansa tavalla - tai odottaa miten kauan vain, meidän yrittäessä istua teltassa mahdollisimman hiljaa tietäen, että joku muu oli tilanteessa se hallitseva osapuoli ja että me ei voitaisi vain pysyä täällä ikuisuutta.

Mun ajatukseni katkesi uuteen ääneen, joka muistutti jonkinlaista... narinaa. Se kuulosti tutulta, mutta mä en paniikiltani osannut yhdistää sitä mihinkään. Kun telttakangasta pitkin alettiin laahata jotain terävän kuuloista, Närhen hartiat rentoutuivat äkkiä silminnähden ja sen ilme muuttui lähinnä raivon ja voitonriemun sekoitukseksi, siinä missä mä olisin edelleen voinut kuolla siihen paikkaan pelosta. 

Närhi syöksyi teltan suuaukolle ja karjui mennessään jotain sellaista kuin
"voivittuneonHarakatnetekeeainanoinmätapannevitunkusipäät".

Mun aivojen vielä prosessoidessa tilannetta ulkoa alkoi kuulua tukahdutettua naurua, ja viimeistään siinä vaiheessa mä tajusin. Lokki oli ilmeisesti samassa vaiheessa omaa ajatusketjuaan, me kompuroitiin peräkkäin ulos teltasta toisiamme puolivahingossa tönien samalla kun loputkin teltassaolijat pääsivät kartalle tilanteesta.