iltahämärä

luku 11 - sä et ole mun veli enää

Mä hölkkäsin metsänreunaan ja kadotin Ruususen näkyvistä.

"Ruusunen? Mihin vittuun sä katosit?"
Vastausta ei kuulunut, mutta oksat vähän matkan päässä kahahti.

"Ruusunen?"
Mä kävelin varovasti eteenpäin ja näin sen istumassa maassa puuhun nojaten, kädet tiukasti polvien ympärillä. Polvistuin sen viereen ja mua alko myös itkettää, kun näin kyyneleet sen silmissä.

"Ootko sä okei?"

"Näytänkö mä siltä", Ruusunen tuhisi polviinsa.

Mä nielaisin ja kiedoin käteni tärisevän Ruususen ympärille. Vaikka se oli isompi kuin mä, sillä hetkellä poika tuntu niin hauraalta mun sylissä, et tuntu ku oisin voinu puhaltaa sen pois.
Ruusunen veti katkonaisesti henkeä ja sen koko keho vapisi.

Pidin Ruususesta kiinni, ku se itki, ja mun paidan etumus kastu kyynelistä.

"Mulla on vaan niin vitun ikävä Ruskaa", poika sopersi tukahtuneesti ja sen itku vaan ylty. Mä silittelin Ruususen kiharoita ja nieleskelin ollakseni ite alkamatta parkua.

Me istuttiin niin vaikka kuinka pitkään. Pimeys laskeutu meidän ylle ja mun kädet puutu, mutta mä en jaksanut välittää siitä. Ruusunen itki patoamansa ikävän ja surun, joita oli Ruskan katoamisen jälkeisten päivien jälkeen pitänyt kokonaan sisällään, reagoiden pojan mainitsemiseen hyökkäävästi välttyäkseen itse koko asian ajattelulta - ja niiden nimenomasten tunteiden kohtaamiselta.

Lopulta Ruusunen tuntu rauhottuvan vähän. Se hengitti syvään, joskin yhä hiukan katkonaisesti, ja nosti päänsä mun paidasta. Mä katoin sen kyyneleiden kastelemia poskia ja olin varma, et pojan silmissä näky kaikki maailman ikävä. 

Se rakasti Ruskaa. Äkkiä mä vaan tiesin sen. Sen näki Ruususen silmistä, sen jokasesta ilmeestä ja eleestä, se heijastu kaikesta. Se oli yhtäkkiä niin selvää että mua sattui. Ruska oli viety pois Ruususelta. Aivan liian aikasin. Jos mä olisin nyt saanut yhden toivomuksen, oisin hetkeekään epäröimättä toivonut Ruskan takaisin. Ruususen ikävä oli niin sydäntäsärkevää ja puhdasta, et sillä ois voinut korjata kaiken maailman pahuuden.

"Kiitos", Ruusunen henkäisi. Mä irrottauduin pojasta ja se pyyhki kasvojaan hihaansa. "Anteeks."

"Hei. Sun ei tarvii pyytää anteeks", mä kuiskasin käheästi. "Kaikki on hyvin. On ihan okei itkeä. Sun pitää käsitellä tää asia, muuten se jää ikuisiks ajoiks sun pääkoppaan ja sit napsahat ja kuolet."

"Millon susta on tullu joku terapiatäti", Ruusunen mutisi. Sen huulilla kuitenki näkyi jo pieni hymynkare. "Jos me elettäis normaalia elämää, olisin varmaan ihan oikeesti terapiassa."

"Se tekis sulle ihan hyvää, mut nyt ei oo oikeen mahollisuutta", mä totesin.
Ruusunen niiskaisi ja veti mut uudelleen halaukseen. "Kiitos", se toisti.

"Rauhotu nyt", mä hymähdin Ruususen olkapäähän ja irrottauduin jälleen pojasta varovasti pitäen kuitenkin käteni sen olkapäillä. Katoin sitä silmiin ja mun sydäntä vihlas taas. Ruusunen näytti niin rikkinäiseltä, siinä pimeässä mun edessä. Ruskasta oli aikaa noin vuosi ja koko sen ajan, niiden ensimmäisten päivien jälkeen, Ruusunen oli pitänyt kaiken sisällään. Mä purin huultani. Elämä oli joskus niin vitun epäreilua. Mun sisällä alko herätä viha, yhteiskuntaa kohtaan, ihmisiä kohtaan, sitä vartijaa kohtaan, joka kehtasi riistää Ruskan Ruususelta. Mä pyyhkäsin hihalla silmiäni ja niiskasin. "Helvetti, kohta mäki alan parkumaan. Tuu, mennään takas."

Ruusunen nousi hitaasti ylös ja pyyhki vielä kasvojaan ojentaen kätensä mulle. Mä vääntäydyin pystyyn pojan avustamana ja se kieto kätensä mun hartioille. Me käveltiin hiljaa takas nuotiolle ja istuttiin paikoillemme. Hiljaisuus jatku.