Pöytä Kahdelle - The End Of Our Love

10.

Syksy 2020, Seoul, Etelä-Korea

"Kävitkö sä katsomassa sun vanhempia siellä?" Taehyung kysyi mukamas kiinnostuneena, muttei jakanut katsetta lautasestaan. Jostakin syystä tomaattikeiton tiheä punainen väri oli tällä hetkellä paljon mielenkiintoisempi, kuin Jungkookin syvänruskeat silmät. Johtuiko se kivusta? Hän ei tiennyt. Vai johtuiko se vain kipeistä muistoista? Siihenkään häneltä ei löytynyt vastausta.

"Mä kävin mun isovanhempien luona. Mun eno on kuulemma käynyt huutamassa niille mistä millostenkin, ja äiti oli vaan käskenyt käymään kattomassa niitä ihan muuten vaan, että miten niillä menee", Jungkook kertoi ja lusikoi viimeisiä lusikallisia keittoa suuhunsa.

Taehyung nyökkäsi ymmärryksen merkiksi, muttei keksinyt enempää sanottavaa aiheeseen. Eihän Jungkookin perheasiat enää hänelle kuuluneet, joten nuorempi sai sitten itse kertoa aiheesta lisää, jos siltä tuntui. Toisaalta, miksi kertoisi, kun Taehyung ei tiedolla muutenkaan mitään tekisi. 

Hänellä oli myötätuntoa Jungkookia kohtaan. Kaikki ei aina ollut hänen suvussaan ollut helppoa, mutta lähiperhe oli aina ollut tukena, heidänkin suhteessaan.

*

Kevät 2015, Daegu-Seoul, Etelä-Korea

Daegussa pilvet olivat päättäneet väistää pois auringon tieltä tulevaksi päiväksi. Vain tuuli oli heitä vastaan muuten täydellisenä muuttopäivänä. Hommat oli aloitettu tulevan asunnon siivoamisella ja uusien huonekalujen ostamisella jo aikaisin aamulla, enää piti vain saada tavarat paikasta A paikkaan B turvallisesti ja rikkomatta mitään.

Kylmä viima löysi tiensä Jungkookin takin alle ja puraisi inhottavasti lämmintä ihoa. Valkoinen kuorma-auto oli jo melkein täynnä huonekaluja ja muuttolaatikoita, enää puuttui vain viimeiset laatikot eteisestä.

Taehyung asteli ulos kantaen yhtä laatikkoa, ja laski sen lopulta auton kyytiin. Jungkook ei voinut uskoa muuttavansa pois kotoa alle kaksikymppisenä, ja vielä oman poikaystävän kanssa yhteen. Hän oli aina kuvitellut menevänsä lukion jälkeen johonkin läheiseen yliopistoon ja muuttavansa sen aikana joko asuntolaan tai kimppakämppään.

Autoa kuljettava muuttomies vetäisi auton takaluukun kiinni varmistettuaan laatikon olevan viimeinen kyytiin tuleva. Taehyung ja Jungkook pääsivät kuorma-auton etupenkille istumaan, Taehyungin vanhempien piti olla vartin päästä muualla, eivätkä sen vuoksi voineet auttaa nuorta pariskuntaa enää muuton loppuvaiheessa. Jungkookin vanhemmat puolestaan olivat jo valmiina uudella asunnolla odottamassa muuttokuormaa saapuvaksi.

Kun auto lopulta kaartoi pienen, kolmikerroksisen kerrostalon pihaan, Jungkook näki jo vanhempansa seisokelemassa lasiovien takana talon aulassa piilossa kylmältä tuulelta.

Tavaroita alettiin rahtaamaan sisään sen minkä kerkesi, tuuli oli voimistumassa ja säätiedotus oli luvannut kevään ensimmäisten vesisateiden saavuttavan Seoulin tuota pikaa. Muuttomies kantoi Jungkookin isän kanssa suurimman osan raskaista huonekaluista sisälle, Jungkook ja Taehyung otti hieman kevyempiä tavaroita, ja Jungkookin äiti oli sisällä hallitsemassa pakkaa ja kertoi kullekin huonekalulle ja laatikolle tarkkaan mietityn paikkansa.

Kaikki sujui ongelmitta aina siihen saakka, kunnes sisälle piti kantaa pariskunnan sängyt ja Jungkookin ikivanha perintölipasto, joka painoi kuin synti. Hissiä talossa ei ollut, joten kaikki oli vietävä portaita pitkin talon kolmanteen ja ylimpään kerrokseen.

"Jos minä ja Jungkook otetaan täältä päästä kiinni, niin saatteko te Taehyungin kanssa kannettua sieltä?" Jungkookin isä kysyi ja nosti jo poikansa kanssa lipaston toisesta päästä ilmaan.

Muuttomies otti Taehyungin kanssa kiinni toisesta päästä ja lipasto nousi kevyennäköisesti ilmaan. Sitä se ei kuitenkaan ollut. Lipasto oli täysin puuta, ja tuntui kuin sen sisällä olisi ollut vielä kasapäin paksuja kirjoja antamassa lisäpainoa.

-

"Kiitti, mut kyllä me pärjätään jo tästä ihan itekin. Kellokin alkaa olla jo niin paljon, et teen pitää lähtee ennen ku tulee pimeetä", Jungkook sanoi hössöttävälle äidilleen.

Tavarat olivat hujan hajan ympäri kämppää, mutta Jungkookin mielestä paikka alkoi tuntua jo kodilta. Se jopa tuntui enemmän kodilta, kuin hänen lapsuudenkotinsa, missä kuitenkin oli muistoja jos jonkinlaisia vuosien varrelta.

"Tästä tulee niin kotosa", Jungkook ihasteli pyöriskellen keskellä olohuonetta. Seinät huusivat vielä tyhjyyttään, mutta Jungkookilla oli jo suunnitteilla pari vaihtoehtoa taulukollaaseita ja paikkoja niin hyllyille kuin hyllyköillekin.

"Sä teet tästä vielä kotosamman", Taehyung imarteli ja halasi nuorempaa takaa päin. Hän antoi suukon Jungkookin poskelle ja painoi sen jälkeen päänsä hänen olkapäälleen.

"Jos tonne tulis se kollaasi mistä näytin sulle kuvan", Jungkook mietti osoittaen edessään olevaa valkoista seinää, "ja tonne tulis ne uudet hyllyköt mitkä pitää vielä koota."

Jungkook piti pidemmän tauon ja mietiskeli huonekaluille paikkaa. Taehyung hänen takanaan pysyi myös hiljaa, hän oli saanut kantapään kautta oppia olemaan hiljaa silloin kun Jungkook ajattelee, ihan vain sen vuoksi, ettei taivas putoa niskaan ja salama iske kirkkaalta taivaalta päähän. Jos Jungkookin ajatuksenjuoksun keskeytti omilla pohdinnoillaan, sai olla varma, että siitä ei seuraisi mitään hyvää; joko Jungkook huutaisi heti päin naamaa toisen epäkunnioittavasta käytöksestä, tai sitten siitä alkoi useita tunteja, ellei jopa päiviä, kestävä mykkäkoulu.

"Tohon vois tulla sohva ja sen viereen ne nojatuolit, ja sit niitä vastapäätä telkkari. Mihin sä haluut sun työpöydän?" Jungkook suunnitteli koko sisustuksen jo valmiiksi, mutta kysyi vielä Taehyungin mielipidettä.

"Mä haluisin sen ehkä ikkunaa vasten tai sitten tonne nurkkaan. Mut se on myös sun työpöytä."

Jungkook mietti jälleen hiljaisena hetken aikaa, kunnes irrottautui Taehyungin halauksesta ja raahasi vanhemman mukanaan makuuhuoneeseen. Huoneessa oli paikoillaan vain sänky, jotta he pääsisivät illalla rauhassa nukkumaan, eikä tarvitsisi enää niin paljon rehkiä nukkumaan mennessä, mutta muuten huone näytti täydeltä kaaokselta. 

"Entä jos tohon tulis se pitkä vaaterekki, eikä tota lipastoa?" Jungkook kysyi ja nosti kiiluvat silmänsä Taehyungiin. 

"En tiiä. Mä kyllä tykkään tosta lipastosta tossa. Se rekki mahtuu kuitenkin vielä tonne", Taehyung vastasi ja osoitti ikkunan viereistä tyhjää tilaa. Pähkinänruskea perinnelipasto sopi hyvin vaaleaa tapettia vasten värittämään muuten kalpeaa seinää. "Me voidaan joskus hankkia tähän vielä vaikka telkkari. Voidaan iltasin sitten ottaa rennosti. Netflix & chill, eikö?"

Jungkook nosti toista kulmakarvaansa epäuskoisena, mutta naurahti kuitenkin Taehyungin kohauttaessa omia kulmakarvojaan kahdesti. Vanhemman hymy oli viekas, mutta Jungkookin mielestä enemmänkin hauska ja leikkisä. Ei todellakaan niin houkuttelevan ovela, millaiseksi Taehyung sen todennäköisimmin oli tarkoittanut.

-

Kello oli ehtinyt tikittää jo myöhäisempään iltaan asti, kun Jungkook ja Taehyung olivat saaneet makuuhuoneen täysin kuntoon ja suurimman osan astioista keittiön kaappeihin. Molemmat olivat rehkineet täysillä heti kun päänsisäinen suunnitelma oli saatu valmiiksi.

"Susta vois tulla hyvä sisustusarkkitehti", Taehyung kehui ja halasi Jungkookia takaa. Nuorempi rentoutti niskalihaksensa ja nojasi päätään Taehyungin rintakehään ja katseli ylpeänä olohuoneen täydellisesti onnistunutta sisustusta.

"Ei tää oo ihan mun juttu. Ja mä ehkä tiedän jo mitä voisin haluta tulevaisuudessa tehdä", Jungkook kertoi kääntyen Taehyungin syleilyssä vanhemman kanssa kasvokkain. "Mä haluaisin jo päästä opiskelemaan. Mulla on kerrankin motivaatiota, ja saisin opiskella sitä mitä mä ite haluan", Jungkook sanoi kasvot valahtaen tympääntyneeseen ilmeeseen.

"Ei oo enää ku pääsykokeet. Opiskelet niihin ahkerasti, niin sä saat mitä sä haluut", Taehyung lohdutti ja tiukensi Jungkookin halaukseensa. "Mut jos me nyt mennään kuitenki nukkumaan. Tänään oli raskas päivä ja säkin oot jo ihan nukahtamassa pystyyn."

Jungkook nyökkäsi pienesti ja painoi vielä suudelman poikaystävänsä huulille, ennen kuin asteli pesuhuoneeseen pesemään hampaitaan. Hän tuntui, kuin se pieni aukko hänen sydämessään oli tullut vihdoin täyteen muuton myötä. Hän pystyi tuntemaan itsenä kokonaiseksi. Sitä se onnellisuus kai teetti. Kokonaisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.