Confusing love~finnish

Jaydenin isä (Lucy)

Eli siiis juttu on näin. Mä en päässyt tälle käyttäjälle pitkäääääään aikaan. Pääsin vasta eilen sen takia on ollut vaikeuksia jatkaa tätä. Nyt kun on ollut niin pitkä taukokin olen saanut motivaatiota enemmän :D Kiitosss kaikille ketkä on tykännyt tarinnoistani, kommentoinut ja muutenkin tukenut. Positiiviset ja palautteet muutenkin tuovat niin hyvän olon<3

Tein myös uuden käyttäjän tossa pari päivää sitten jonne kirjotin toista tarinaa nimeltä Macy. Olisi tosi kiva jos kävisit kattoo sen:) siellä on nyt kolme osaa, mutta enemmän on tulossa<3 käyttäjä nimeni on @honeybeegolden

Vielä kerran kiitosss jos olet lukenut tätä tarinaa ja tukenut jollain tavalla, se meinaa mulle paljon. Myös anteeks kaikille niille, jotka on joutunut odottamaan. Pahoitteluni on suuret<3

Love u all

Oli leiripäivämme loppu ja odotimme bussia luokkamme kanssa. Olin yksin, sillä en löytänyt ihmisten joukosta Jaydenia ja muita. Tuntui oudolta ajatella että Jayden oli minun poikaystäväni. Vain ja ainoastaan minun. Kaiken tämän jälkeen. Jos kertoisin sen menneisyyden minulle, joka näki pojan ensimmäistä portaissa luulen että olisin alkanut nauramaan. Minua pelottaa tosin että mitä jos tämä ei toimikkaan? jos Jayden suuttuu tai minä? Onhan meidän suhde ollut leirilla mahtavaa, vaikka selvästikin osa on katsonut meitä usein vinoon. Hyvä asia etten minä välitä.

Kun palaamme kaupunkiin mistä tiedän että asiat jäävät ennalleen. Täällä olen voinut olla hänen kanssaan koko ajan. Kaupungissa en voi. En tarkoita etten luottaisi sanon vain että minun pitää olla varautunut kaikkeen.

Bussin ääni keskeytti ajatteluni ja kuulin jo opettajien huutavan loppujakin oppilaita paikalle. Yritin etsiä kavereitani ja vihdoin huomasin Jaydenin, joka seisoi polttamassa tupakkaa puun vieressä. Lähden hänen luokseen ja pysähdyn Jaydenin eteen.

"missä sä olit?"

"mä...olin vaan vessassa" hän vastasi ja tumppasi tupakan maahan, kun yksi opettajista mulkaisi häntä.

"missä muut on?" kysyin pitäen reppua käsissäni. Jayden näytti jotenkin....erilaiselta. Kuin hän ei pystyisi katsoa silmiini. Hänen katse kierteli metsää ja oppilaita ilmeettömänä. Ihan kuin en olisi taaskaan mitään hänelle.

"missä muut on?" kysyin uudestaan ja pidin silmäni visusti Jaydenissä. Kuulin kyllä opettajien huudot, mutta en välittänyt.

Lopuksi poika laskee katseensa minuun ja kuin pakottautui hymyilemään.

"ai sori.. ne on luultavasti jo bussissa"

"tuu mennään. mä otan sun repun" hän jatkaa ja suorastaan kiskaisee reppuni käsistäni omiinsa. Jayden alkaa kävelemään bussia päin, mutta itse jäin seisomaan. Jokin painaa hänen mieltään tiedän sen. Pari metri askelta myöhemmin Jayden huomasi etten kävele hänen kanssaan, hän pysähtyi ja kääntyi ihmeissään. Katselimme toisiamme kuin olisimme vieraita toisillemme. Mieleni teki jostain syystä taas itkeä, mutta en tehnyt niin. En voinut. Tämän kerran halusin olla vahva.

"no tuletko sä?" Jayden kysyi, mutta kun en vieläkään liikahtanut hän käveli itse luokseni ja otti kädestäni kiinni hymyillen. Tuo oli oikea hymy. Hän tiesi että alkaisin muuten kyselemään, joten annoin asian olla ja ajattelin hänen olevan vain väsynyt.

----------------

Istuin koko matkan ajatellen tulevaa. Pääni oli jaydenin olkapään päällä ja se tuntui paljon luontevammalta kuin olisin koskaan ajatellut. Hän on se oikea. Tiedän sen vaikka olemme olleet yhdessä vähän aikaa.

Kun bussi pysähtyi koulun eteen kaikki alkoivat väsyneinä valua ulos. Ama näytti siltä että krapula oli suuri. He olivat Laylan kanssa käyneet melkein joka päivä juomassa jossain. Pari kertaa Jaydenkin oli mennyt Diegon kanssa, muttei niin usein ja hän palasi aina luokseni aikaisessa illassa. En tiedä ketä pitäisi kiittää hyvästä onnestani.