Drarry - Sinä (FIN)

Ginny & Harry

Ginny

Tuhahdin kärsimättömästi pienenpienen varpuspöllön tömähtäessä ikkunalasiin ja pysähtyessä sitten hieman pöllähtäneen oloisena ikkunalaudalle. Vieressäni Lily näytti pitävän tapahtumaa erityisen hauskana, sillä tämän pieni suu oli kipristynyt kuplivaan nauruun. Päästin pöllön sisään sen enempiä ajattelematta, kun katseeni osui siihen. Siihen, mitä pöllön jalasta roikkui. En tiedä, miten silmäni edes onnistuivat havaitsemaan sen niin nopeasti, mutta niin kuitenkin tapahtui. Riuhtaisin sen irti tuosta eläinparasta, pystymättä irrottamaan katsettani. Joku kliseisyyteen taipuvainen teini olisi voinut sanoa sen olevan "rakkauden saattelemaa", mutta minä olin päässyt sellaisen yläpuolelle jo kaksitoistavuotiaana. 

Ja rakkauden saattelemaa ei toden totta ollut se, johon silmäni silloin varoittamatta törmäsivät. Henkäisin terävästi, sillä silloin tuntui siltä, kuin joku olisi pitänyt keuhkojani nyrkissä, päästämättä irti. Ei. Se ei ollut mahdollista, se oli ensimmäinen asia, joka mieleeni tuli sillä hetkellä. Siinä ei ollut mitään järkeä. Puristin silmäni umpeen, tietäen, että kun avaisin ne, edessäni ei tietty voisi levittyä lehti, jossa lukisi jotakin sellaista. Se oli järjetöntä. Vedin henkeä sisään ja puhalsin ulos, puhuen samalla itselleni rauhoittavia sanoja. Olin ehkä vain tulossa hulluksi. Sitten avasin silmäni, valmistautuen jo nauramaan alkudramaattisuudelleni. Mutta kun laskin katseeni takaisin paperille, sillä komeilivat yhä samat sanat. Harry Potter ja Draco Malfoy. Salasuhde. Ehkä jo kuukausia. Miesten aviopuolisoiden reaktioita ei vielä tiedetä. 

"Lily", sain sanottua tyttärelleni mahdollisimman rauhallisesti, "menisitkö huoneeseesi... leikkimään?" Pikkutytön vihreissä silmissä kävi nopea ihmetyksen välähdys, mutta pian tuo kaikki ihmetys oli poissa ja tilalla oli ainoastaan pienen lapsen luottavaisuutta. Pian tyttö oli jo kadonnut nurkan taakse. Niin, niin nuori. Niin viaton. Hänen ei tarvinnut vielä tietää mitään. Mutta silti sillä hetkellä sydämeni alkoi särkyä ensimmäisen kerran. Aina siihen sekuntiin asti olin kuvitellut voivani antaa lapsilleni onnellisen, särkymättömän elämän. Onnellisen ydinperheen, jossa kaikki oli hyvin. Tunsin ensimmäisen tunneaallon puskevan läpi kääntäessäni katseeni taas kohti lehteä. Pöllö piti kiivastunutta ääntä maksuntarpeessa, mutta työnsin sen pois mielestäni, vihan ja surun kauhean myrskyn törmätessä minuun. 

Ei sen pitänyt mennä näin. Ei. Harry rakasti minua, vain minua. Näin sen hänen silmistään. Tavasta, jolla hän joka iltapäivä upotti kasvonsa olkapäähäni tullessaan töistä. Jolla hän katsoi lapsiaan, meidän lapsiamme. Se kieli rikkomattomasta, jakamattomasta rakkaudesta. Mutta entä jos... Ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei ei. Ne olivat ainoat sanat, joita pystyin ajattelemaan yrittäessäni haudata sen kamalan ajatuksen, joka väistämättä hiipi pintaan alitajunnastani. Entä jos... entä jos se kaikki oli ollut vain valhetta?  Maailma pyöri ympärilläni, mutta minä jäin paikalleni. Tukahdutin huudon kurkkuun. Huudon, joka kieli murskatuista unelmista, rikkuneesta idyllistä ja rakentamani elämän kaatumisesta niskaani. Miten hän saattoi tehdä näin minulle... meille? Kiristin hampaitani. En itkisi. Minä en ollut tehnyt mitään väärää, enkä itkisi loppuneen valheen perään. Nousin pöydän äärestä, maksoin sinnikkäälle, tosin aika kyllästyneen näköiselle pikkupöllölle ja menin odottamaan Harrya kotiin. 

Harry

Tavalliseen tapaani seisoin ulko-oven edessä, valmiina vetämään hymyn kasvoilleni. Tietysti kertoisin pian, eihän muutakaan enää ollut tehtävissä. Mutta soin itselleni edes tämän viimeisen kerran, jolloin näkisin tuon rakastavan, vilpittömän hymyn vaimoni kasvoilla. Vielä viimeisen kerran, ennen kulissin särkymistä. Nielaisin hermostuneesti, vaikkei hermostukselle vielä ollutkaan aihetta, ja avasin oven. 

Minua vastassa ei kuitenkaan ollut odottamani onnellinen sinivihreäsilmäinen hymy. Vastassani oli kyllä hymy, mutta siitä oli kadonnut tavanomainen lämpö. Tunsin sydämeni jättävän muutaman lyönnin väliin. Eihän se ollut mahdollista... eihän? Ei Ginny mitenkään voisi tietää. Kyseessä oli jokin muu. Olin jo huokaista helpotuksesta, kunnes katseeni kohtasi oman kuvani juorulehden etusivulla. Minun ei tarvinnut alkaa arvailemaan viimeistenkin turvallisten ajatusten karistessa mielestäni. Ginny tiesi. Kaikki tiesivät. En voinut muuta, kuin puhua. 

"Ginny, rakas -", aloitin nopeasti, katsoen suoraan Ginnyn jäisiin silmiin. 

Ginny naurahti myrkyllisesti. "Älä yhtään yritä tuota pientä leikkiäsi", hän sanoi lähes pelottavan kuuloisesti, "minä en ole koskaan ollut sinun rakkaasi." Naisen katse oli haastava, aivan kuin hetkenä minä hyvänsä tämä voisi vetää taikasauvan taskustaan ja langettaa jonkin kirouksen. 

Astuin tyynnyttelevästi askelen lähemmäs Ginnyä. "Minä voin selittää", sanoin hiljaisesti, tietäen kuitenkin, että kaikki, mitä välillämme oli ollut, oli murtumassa palasiksi silmieni edessä. 

Vaimoni pudisti päätään lähes huvittuneen näköisenä. "Harry, lähes kolmekymmentä vuotta, ymmärrätkö, kolmekymmentä vuotta minä olen rakastanut sinua enemmän, kuin luulin olevan mahdollista. Luulin, että oli toteen käynyt unelma, kun vastasit viimein tunteisiini, mutta...", Ginnyn ääni oli murtua, mutta tämä onnistui kuitenkin pitämään sen kylmänviileänä, "sinä et olekaan mitään, mihin rakastuin. Sinä... sinä olet pelkkä yksi suuri vale."

Selitysten tulva nousi mieleeni saman tien, mutta tiesin, ettei mikään olisi tarpeeksi korvaamaan tuolle rikkinäiselle naiselle sen, minkä minä olin tehnyt. Mieleeni nousi sata muistoa. Ensimmäinen kerta, kun katseemme kohtasivat King's Crossilla. Pieni, punasteleva tyttö. Salaisuuksien kammiossa kokemani kauhunhetket, kun luulin Ginnyn kuolleen. Kaikki ne vuodet, joina hän oli ollut vain Ronin hölmö pikkusisko, kunnes... Kunnes sinä huispausottelun jälkeisenä iltana kaikki huuma oli purkautunut suudelmaksi, joka aloitti tämän sadun. Se valehtelematon kauhu, jota olin tuntenut ajatellessani noita punaisia hiuksia sodan riehuessa ympärillämme. Kun sitten kaikki oli taas ollut hyvin, ja pian olimme jo menneet naimisiin. Ne tunteet olivat olleet aitoja. Sen halusin sanoa Ginnylle, mutta en kuitenkaan pystynyt. Sillä niillä tunteilla oli varjo, niitä suurempi varjo. Draco Malfoy. Olin tiennyt sen aina, haluamatta hyväksyä sitä. Olin valinnut turvallisen vaihtoehdon, päättänyt tyytyä siihen, mitä minulla oli, haluamatta ajatella sitä, mitä minulla olisi voinut olla. 

Kuitenkaan, enää en voinut tyytyä siihen. Koska minulla oli Draco, ja tiesin, että hän oli koko sen taistelun arvoinen. Hän ei ollut kulissia, hänen kanssaan minun ei tarvinnut esittää. Ikinä ennen en ollut tuntenut mitään niin puhdasta, niin todellista. Vaikka vihasin itseäni sen vuoksi, vaikka olisin halunnut pilkkoa itseni pala palalta kaiken sen takia, jota jouduin tekemään, en voinut sille mitään. Taisteluissa oli aina uhrinsa, tässä tapauksessa ne olivat särkyneet unelmat. 

En ollut yhtä vahva, kuin Ginny. Päästin ääneni särkymään lohduttomasti: "Minä... minä rakastan häntä niin paljon." Suljin silmäni, ja mutisin: "Anteeksi." Odotin katumuksen iskevän sillä hetkellä, mutta niin ei tapahtunut... Se... se tuntui ainoastaan oikealta. Kuin vuosikymmenien paino olisi viimein vierinyt päältäni. Tuntui siltä, että viimein olin vapaa. 

Avasin silmäni ja katsoin taas Ginnyn silmiin, jotka nyt punersivat hieman. "Harry", hän huokasi, mutta äänessä ei ollut samaa katkeruutta, kuin äsken, "tämä... tämä oli sitten varmaan tässä." 

Nyökkäsin. Siinä hämärtyvässä eteisessä luettiin viimeinen luku siihen tarinaan. Mutta samalla se oli jonkun toisen alku, niin kerroin sillä hetkellä itselleni. Olin jo kääntymässä, jättämässä taakseni yhteisen kotimme, yhteisen elämämme, aloittamassa kaiken alusta, kun kuulin takaani Ginnyn äänen. "Odota", hän sanoi hieman käheästi. Käännyin, ja näin hänen kämmenellänsä kultaisen sormuksen. Katsoin sitä, ja sitten katsoin Ginnyn silmiin, joissa näin yhä saman loisteen, joka niissä oli asunut hääpäivänämme. "Anna... anna tämä hänelle." Hän ojensi kätensä, ja näin, kuinka sormuksen pienet kaiverrukset samalla haihtuivat olemattomiin. Otin sormuksen, hipaisin hennosti hänen kättään. Kättä, johon olin aikanaan pujottanut tuon saman sormuksen. Tiesin, mitä sen luovuttaminen merkitsi Ginnylle. Näin sen hänen silmiensä loistosta. Se oli vaikeaa, niin kauhean vaikeaa. Mutta hän teki sen siksi, että yhä silläkin hetkellä hän rakasti minua niin hirveästi. Pudotin sormuksen taskuuni, katsoin naista, joka oli vuosia ollut elämäni, ja käännyin pois. Se oli ohi.