Drarry - Sinä (FIN)

Draco

// A P U A, miten siitä on jo kuukausi, kun kirjoitin tätä viimeksi D: Jotenkin elokuu on mennyt tosi nopeesti! No kuitenkin, tässä nyt viimein uusi osa: //

En ollut varma omista ajatuksistani. Oikeastaan en ollut varma edes siitä, oliko minulla muita ajatuksia. Ehkä kaikki ajatukset olivat sekalaisuudessaan päätyneet siihen pisteeseen, että ne olivat enää vain sekalainen möykky jossakin olemassaolon rajoilla. Hoipertelin nyt vain osittain tietoisesti eteenpäin hiekkatietä, jota pitkin olin niin monta kertaa ennenkin kävellyt. Olin menossa kotiin. Sinne, jossa olin kasvanut. Tiesin, että kaiken tämän jälkeen minua ei kaivattu siellä yhtään sen enempää, kuin murtovarasta, mutta tarvitsin kipeästi jonkun, jolle puhua. Tarvitsin edes jonkun, jota voisin katsoa rauhallisin mielin. Ja, niin paljon kuin sen myöntäminen sattuikin, minulla ei erityisesti ollut ystäviä. Luultavasti nyt minulla ei olisi edes vanhempia. Isäni jo menetin, mutta äitiäni en ollut vielä tavannut "suuren paljastuksen" jälkeen. 

Minä rakastan sinua, ja juuri siksi minun on pakko olla hetki erillään sinusta. Korjatakseni kaiken, ettei meidän tarvitse rakastua rikkinäisessä maailmassa. Harryn sanat pyörivät tauotta korvissani. Se, miten rikkinäiseltä tämä oli näyttänyt niitä sanoessaan. Toivoin, toivoin niin hartaasti, ettei mitään tällaista olisi tapahtunut. Että kaikki olisi yhä hyvin, että voisin taas katsoa Harryn vihreisiin silmiin, painautua tämän rintaa vasten vailla huolta huomisesta. Mutta se oli jotain, jota vain naiivi pikkupoika voisi jäädä vellomaan mielessään. Minä olin aikuinen, minun piti osata jo käsitellä vastoinkäymisiä. Myös silloin, kun maailmani seinät tuntuivat kaatuvan niskaani. Silti en voinut mitään sille. En voinut mitään sille, että mielessäni ajatukset karjuivat sitä kamalaa mahdollisuutta, että minusta ja Harrysta ei loppujen lopuksi koskaan tulisikaan mitään. Älä ole hullu, yritin sanoa itselleni, hän rakastaa sinua ja sinä rakastat häntä. Tuntui, että oli sietämätöntä olla taas tässä samassa epävarmuuden pyörityksessä, josta olin jo kerran päässyt pois. Tarvitsin jotakin tekemistä mielelleni. 

Kolkko kivikartano kohosi edessäni, ja sydämeni löi rinnassa hullunlailla. "Et sinä kuole", sanoin itselleni ääneen, vaikken ollutkaan varma toteamuksen todenmukaisuudesta. Vedin vielä kerran syvään henkeä, ennen kun astuin vielä viimeiset pari askelta etuportaille. Niitä kavutessani tunsin, kuinka jaloistani askel askelelta meni tunto, kuinka käteni hikosivat jopa tässä hyytävässä ilmassa. Puristin hampaani yhteen, ja painoin vuosien myötä tummunutta ovikelloa. Sen taikakeinoin vahvistettu ääni sai kylmät väreet vilistämään pitkin selkäpiitäni. 

Yllätyksekseni ovi aukesi kuin aukesikin. Edessäni, suunnilleen polvieni korkeudella, seisoi pieni ja vanha kotitonttu, Humphrey. Vanhempani olivat joutuneet hankkimaan uuden sen jälkeen, kun Harry oli aikanaan vapauttanut Dobbyn. Nyt siitä tietenkin oli kulunut jo vuosikymmeniä, ja iän merkit olivat alkaneet täplittää Humphreyn ihoa. Tällä hetkellä kotitonttu katsoi minuun lautasenkokoisiksi levenneillä silmillä. 

"Herra Malfoy... Humphrey ei osannut odottaa teitä, ei todella, herra Malfoy... Humphrey ei ole varma, mitä sen nyt pitäisi tehdä!" kotitonttuparka sopersi, puhuen lajilleensa tyypillisesti itsestään käyttäen omaa nimeään, "tiedäthän, isäntä on sanonut pahoja asioita, todella pahoja, Humphrey ei totisesti tiedä, saisiko se -" 

"Humphrey", keskeytin, "anna minun vain tulla sisään, jooko?"

Ilmeisesti ei ollut Humphreyn tapaista kieltäytyä, sillä se hyppäsi hetimmiten sivuun, päästäen minut sisään suureen, tummaan eteishalliin. Vaikka siitä olikin niin pitkä aika, kun olin viimeksi asunut täällä, hallista tuli silti outo olotila. Ikään kuin olisi palannut pitkältä matkalta. Se särkyi kuitenkin nopeasti. 

"Mitä sinä teet minun talossani?" kylmä ääni vaelsi korviini. Vatsassani muljahti, kun käännyin katsomaan isääni. Isääni, jonka silmissä näkyi yhä se sama kauhea raivo, kuin silloin Taikaministeriössä. 

"Isä, minä tulin vain -" aloitin, mutta Lucius Malfoy keskytti minut alkuunsa. 

"Minulla ei ole lapsia. Nyt, häivy, sinä saastainen tunkeilija, tai joudun turvautumaan taikuuteen."

"Tämä on minunkin taloni, halusit sinä sitä tai et", tavoittelin yhtä kylmää ääntä, vaikka sisäisesti vapisinkin murtumispisteessä. 

Isäni asteli seisomaan niin, että olimme käytännössä taisteluvalmiita. Hän alkoi kaivaa jotakin taskustaan, kasvot jäätyneenä inhoon. "Tätä sinä kaipaat..."

"Lucius!" naisen ääni keskeytti miehen. Äiti. Ei hyvänen aika, kuinka ihanalta tuntuikaan kuulla tuo maailman tutuin, maailman lohduttavin ääni. Tiesin, ettei äiti voisi inhota minua, että äiti ei voisi olla samalla puolella koko muun maailman kanssa - minua vastaan. Eihän? 

Samassa hän astui huoneeseen, platinanvaaleat hiukset - minun platinanvaaleani - reunustaen ylväästi vanhentuneita, laihoja kasvoja. Narcissa Malfoy. "Lucius, astu pois poikani edestä, tai en vastaa seurauksista." 

Luciuksen silmät levisivät samalla tavalla, kuin kotitontun aiemmin. "Mutta Narcissa, luulin, että me puhuimme jo tästä -"

"Sinä puhuit", äiti keskeytti, "sinä ja sinun sairas ajatusmaailmasi puhuitte. Mutta ethän sinä hetkeksikään pysähtynyt kuuntelemaan, mitä minulla oli sanottavana. Minähän olen vain sinun hiljainen ja nöyrä vaimosi."

Tein kaikkeni, jotten olisi tuijottanut suu auki tätä edessäni levittäytyvää tilannetta. Ikinä ennen en ollut kuullut mitään tuollaista äitini suusta. Samalla sydämeni teki pienen voltin, joka sai lämpimän tunteen leviävän jäätyneeseen sisimpääni. Äiti ei vihannut minua. Nyt Narcissa kääntyi katsomaan minua. Äidin silmät, ne olivat täsmälleen saman muotoiset, kuin minun. "Draco", hän sanoi, "tule tänne." 

Ja niin minä menin. Ja niin tunsin äidin kädet ympärilläni, tämän halatessa minua tavalla, jonka vain äiti voisi osata. Vaikka olin aikuinen mies, se oli silti rauhoittavin tunne maailmassa. "Meidän täytyy puhua", äiti sanoi pehmeästi. Siinä oli minulle todiste, ettei suinkaan koko maailma ollut kääntynyt minua vastaan.