naama umpeen, mä rakastan sua

10. ~kaverit~

Lupaan, tän jälkeen tulee vihdoin taas Ivyn näkökulmaakin

• Aiden •

"Niin, haluatko sä lähteä ulos vai?"

Mun sydän pamahtaa vasemman puolen rintaontalosta suoraan varpaisiin, enkä mä oikein tiedä mitä muuta voisin tehdä kuin tuijottaa jättimäiseen t-paitaan ja pyöräilyshortseihin pukeutunutta tyttöä hämmennys silmistä loistaen.

Kysyikö hän mua juuri ulos? Ivy? Siis, ulos...Tajuatko  u l o s ?

"Niin siis niinkun ulos ulkoilemaan.. kavereina, ei mua kiinnosta muu" Ivy jatkaa asetellessaan massiivisia aurinkolaseja päälakensa ylle. Hah, ihan kuin mua sitten kiinnostaisi? Ihan kuin mun sydän lytistyisi pieneksi möykyksi ja latistaisi mielialaani voimakkaasti? Just, ei ikinä.

"Ai joo ihansama, vaikka" mä totean kulautettuani hiilihappoja tulvivaa sokerilientä yhtäkkisesti kuivuneesta kurkustani alas, jotta saisin edes äherrettyä takaisin edes jonkinlaisen vastauksen.

"Eikä, voi ei! Hakekaa pikaliimaa, nopeasti ennen kuin on liian myöhäistä! Pikku Aidenin sydän mureni juuri miiiiiljooniin palasiin!" Blake heittää sen kädet dramaattisesti ilmaan, lyyhistyen tekaistun hätääntyneen oloisena syvemmälle sohvan nurkkaan,  ennenkuin se repeää hillittömään nauruun omalle hupaisalle vitsilleen.

"Ah, älä viitsi, sä olet varmaan tolle niin rasittavaa seuraa" Ivy mutristaa suutaan, yrittäen esittää kyllästynyttä, vaikka tummien silmien hullusta kiilteestä huomaa miten kovasti virne tahtoisi nousta tuon huulille. Hän nauttii tilanteesta suunnattoman paljon. "Kyllä se tietää että me ollaan vaan kavereita"

Okei Ivy, voithan sä vieläkin yrittää väittää itsellesi että me oltaisiin vaan kavereita etkä sä halua mitään meidän välille, vaikka iltaisin huoneessasi sä rukoilet ja suorastaan anelet enemmän yhteistä aikaa kanssani, ja että meistä joskus tulisi jotain. Mutta mun ehdottoman tunteettomuuden takia, sun unelmat eivät taida käydä toteen, sori.

Mä nyökyttelen päätäni Blaken tuohtuesssa tytön tosikkoudesta, ennenkuin silmän räpäyksessä hän on jo keskellä portaikkoa, matkalla yläkertaan. Mikä vamppyyri siitäkin on tullut?

"Sä oikeasti tykkäät siitä etkö tykkääkin?" nips naps sormia napsauttamalla Blake palaa takaisin normaaliksi itsekseen ärsyttävästä tilastaan. Sen ääni ei tihku vittuilua tai kuulosta siltä, että se aikoo kuuluttaa vastaukseni ilta kympin uutislähetyksessä niinkuin normaalisti.

Kummallista kyllä, se kuulostaa siltä kun hän välittäisi vastauksesta oikeasti. Vaikka samalla mä olen varma että hän tulee kiistämään tietenkin negatiivisen vastaukseni, luulemalla olevansa jonkinlainen ajatustenlukija ja tietävänsä 'oikean' vastauksen.

"En"

"Me ollaan tunnettu siitä asti kun me oltiin kolme, luuletko sä oikeasti että mä en näe sitä" kuten oletinkin, Blake pistää vastaan, haroessaan jättimäisellä kämmenellään tummia hiussuortuviaan otsaltaan pois.

"Okei, jos mä katson sitä niin kuin mä pitäisin siitä enemmän kun kaverina, sä taidat sitten olla ah aivan vallan rakastunut Conneriin" pyöräytän silmiäni, rakkaus kohdassa ääneni noustessa puolet korkeammaksi, kuin yrittäisin tehdä yliampuvaa naisääntä, saaden pojan mutreaa ilmettä ylläpitävän katseen ampaisemaan kasvoihini.

"Mä tiesinkin että se juttu Alisen kanssa oli jotain kulissia...Mä olen sun tukena kyllä, älä huol-"  jatkan, nyt minun ollessa se ärsyttävän ylidramaattisia piirteitä yllä kannatteleva henkilö.