Mutakuoppa

1

-Tykkäätkö sä jätkistä?

Pyry, joka oli vain pikaisesti poikennut huoneeseeni etsimään hukkaamaansa hupparia, jähmettyi samantien paikoilleen. Sen kädet lakkasivat penkomasta vaatekaappiani kuin aika olisi pysähtynyt. Ilme oli muuttunut lievästä turhautumisesta johonkin ihan muuhun.

Minun oli tarkoitus kysyä sitä jo paljon aikaisemmin. Ei tosin näin suoraan. Tahdikkuus ei ole koskaan ollut vahvinta alaani.

Mutta en mä ollut löytänyt mitään sopivaa hetkeä. En lähes kolmeen kuukauteen. Ja nyt kun pikkuveli oli siinä, ärtyneenä tullut etsimään vaatekappalettaan huoneestani, viimeisestä paikasta mihin olisi sen jättänyt, oli kysymys vain päässyt suustani. Tuosta vain.

Hiihtolomalla porukat olivat olleet taas poissa, minä ja Pyry kahdestaan kotona. Muistan tulleeni kotiin melko huonossa kunnossa kellon näyttäessä reippaasti yli yön pikkutuntien. En meinannut saada avainta lukkoon ja kompuroinut pimeässä eteisessä valokatkaisijaa etsien mallikkaasti kiroillen.

Muutama tunti aiemmin olin tosin ollut paljon pahemmassa jamassa. Mutta niin tyhmä minä en ollut, että ikinä tulisin kamoissa kotiin. Odotin pitkään, että kemiat päässä rauhoittuisivat ennen kuin astuin ihmisten ilmoille. Yleensä muutkin olivat siitä kohtuullisen tarkkoja, vaikka siinä kunnossa varovaisuus unohtui ensimmäisenä, kun tajunta oli täynnä euforiaa.

Viina päätyi kuitenkin silloinkin heikkoudekseni. Takaisin kylälle palatessamme, olimme juoneet Miskan kanssa joltain aiemmalta kerralta jääneen pullon pohjat puoliksi muilta löydöstämme piilotellen, kun pää oli selvennyt pillereistä ja maisema muuttunut takaisin arkisen harmaaksi.

Sillä nopeudella juotuna kirkas neste oli vaikuttanut nopeammin kuin olin osannut odottaa.

Käytyäni läpi jokaisen kirosanan, jonka vain keksin, ja potkittuani puolet huushollin kengistä minne sattuu, olin viimeinkin saanut eteisen valon päälle ja oven suljettua perässäni.

Yläkerrasta oli kuulunut pelituolin pyörien rullaava ääni, kun Pyry nousi tietokoneensa ääreltä huoneessaan. Minun oli täytynyt rymistä aika tavalla, sillä se oli aina uppoutunut peliensä maailmaan niin syvästi, ettei yleensä kuullut mitään.

Olin suunnannut ovienkarmeista ja huonekaluista tukea pitäen kylpyhuoneeseen. Oli pakko siristellä, kun keltavalot loistivat ihan liian kirkkaina. Onnistuessani lopulta avaamaan silmäni ja tarkentamaan kasvoihini peilistä, oli näky karumpi kuin olin ajatellut. Irvistin.

Paidan rinnus oli veressä, samoin hihat, joilla olin yrittänyt pyyhkiä kasvojani puhtaaksi. Nenä oli aavistuksen turvonnut ja kosketusarka. Se oli alkanut jo vaihtamaan väriä ja aamulla vastassa olisi vähintäänkin mustelmia. Ei nenä murtuneelta näyttänyt, varma en kuitenkaan voinut olla. Mutta se olisi seuraavan päivän ongelma.

Olin käännellyt päätäni pinttyneen peilin edessä. Veri oli kuivunut tummaksi kasvoilleni, lähinnä nenän ympärille, sieraimiin ja valumina leualle, mutta pieniä määriä oli pyyhkiytynyt myös epämääräisesti ympäri kasvoja. Muutama tumma hiuslatva oli liimautunut yhteen ja kuivuneen veren kovettama.

Kipu nousi pinnan alta, kun näin vauriot kokonaisuudessaan. Humala lievensi tunnetta ja todellinen tuska olisi sekin vastassa vasta seuraavana aamuna.

Oliverilla lähti aina vähän lapasesta, kun veti mitä tahansa viinaa vahvempaa. Se oli huume huuruissaan onnistunut huitaisemaan mua kyynärpäällään melko komeasti kuonoon.

Itsellänikin pillerit tekivät tehtäväänsä, eikä mua ollut lähinnä kuin naurattanut, kaaduttuani iskun voimasta perseelleni maahan, veren valuessa mukavan lämpimänä ja kirkkaan punaisena nenästäni sotkien joka paikan.