Mutakuoppa

14

Roivanen tajusi ensimmäisenä, että jotain oli tekeillä. Sillä ei kestänyt kauaa huomata Alpia. Tämän naurahdus katkaisi juttelun ja sai loppujenkin päät kääntymään kohti ylimääräistä tulokasta. Alpi katsoi jo välinpitämättömästi toiseen suuntaan. Jos sitä pelotti tai edes huoletti meidän läsnäolo, poika oli mestari piilottamaan sen. 

Alpin piittaamattomuus otti päähän. Se näytti enemmän turhautuneelta kuin miltään. Ihan kuin me oltaisiin sille vain mitätön ongelma, josta tämä ei jaksanut välittää. 

-Tuon näköisenä kannattaisi harkita tarkkaan yksinään kulkemista näillä nurkilla, Roivanen sanoi sille, kun Alpi oli kävellyt tarpeeksi lähelle ja yritti ohittaa autoa meistä välittämättä. Poika pysähtyi hetkeksi ja jäi katsomaan Roivasta jotenkin omahyväisesti. Siltä taisi puuttua itsesuojeluvaisto kokonaan. 

-Aijaa. Haluisitko valaista, mitä mun pitäs oikeen sit pelätä? Teitäkö? Alpi kallisti päätään. Toisin kuin kaupungissa kohtaamamme poika, Alpi ei mennyt lukkoon. Sen itsevarmuus kävi entistä pahemmin hermoille.

Siltä löytyi pokkaa, mutta tämä oli väärä tilanne käyttää sitä. Kukaan ei puhunut meille niin. Alpin koppavat lausahdukset olivat saaneet aikaan jännitteen ja nostaneet terävän ärtymyksen kaikkien meidän silmiin, minkä olisi pitänyt olla sille tarpeeksi vinkkiä pitääkseen turpansa kiinni. 

Oliver ja Miska hyppäsivät alas auton päältä. Miska tiputti sätkän ja tallasi sen lujasti sammuksiin kengänpohjallaan. 

-Varo sanojas, kakara, se ärähti. 

-Sinuna kirmaisin takaisin äidin helmaan, kun vielä voit, Jose jatkoi laskeutuessaan kaiteelta. Se ei räyhännyt niin kuin Miska, vaan piti äänensä tasaisena, mutta sitäkin varoittavampana. Josen olemus oli kolean rauhallinen, tämä vastasi Alpin katseeseen samalla mitalla, eikä se antanut itsensä provosoitua. Josen jäätävä totisuus sai aina viimeisetkin vastarannan kiiskit epäröimään. 

Mutta ei tällä kertaa. 

Alpi katsoi niitä kahta arpoen ja päätyi silmäilemään Josea. Ei kummankaan sanomisilla ollut mitään vaikutusta tähän. 

-Mulla sentään on oikea perhe, jonka luokse mennä.

Tunnelma muuttui samalla sekunnilla tulenaraksi, kun Jose kuuli ne sanat. 

Se oli kuullut samankaltaista mautonta vittuilua tänne muutettuaan lähes päivittäin. Jose oli kuitenkin ollut kaikesta tunteettomuudestaan huolimatta yläasteen alussa naiivi, ajatellut, että kaikki palaisi vielä joskus normaaliksi ja tämä saisi entisen elämänsä takaisin. 

Roivanen ja Miska olivat pitäneet myöhemmin huolen, ettei kukaan maininnut enää pilkkaavalla tavalla Josen asumisesta sijaisperheessä, mikä oli tainnut saada sen turraksi koko asialle. 

Kirkkaana mielessä oleva Lahden reissu oli kuitenkin herättänyt Josen karuun todellisuuteen. Viimeistään nyt sen vähäisetkin toiveikkuuden rippeet olivat murentuneet. Se oli menettänyt perheensä. Lopullisesti. Eikä todellakaan tarvinnut muistutusta siitä. 

Alpi ei tainnut edes tajuta kuinka herkkään kohtaan oli osunut. Kuten ei myöskään Oliver, Miska tai Roivanen. Mutta ei niiden kolmen tarvinnut. 

Jose ei suuttunut. Koskaan. Sen tunteet olivat aina olleet laimeita kuin vedellä jatketuttuja. 

Se saattoi hermostua, mutta vain silloin kun joku meistä oli suuttunut. Josen käytös ei ollut ailahtelevaa tai äkkipikaista niin kuin meidän muiden. Tämä osasi pitää päänsä, mutta ei Josekaan loputtomiin kestänyt. 

Sen käsivarret tärisivät, leukaperät kiristyivät. En ollut koskaan nähnyt sellaista raivoa Josen tyynissä silmissä. Jokin niin väkevä oli tälle täysin poikkeuksellista. Josen sisällä kiehui niin pahasti, että oli mennyt ihan hiljaiseksi, vaikka normaalisti olikin aina sanavalmis.