Mutakuoppa

9

Levottomuus sai mun jalat tärisemään, mikä puolestaan nauratti Oliveria. Sillä ei ollut edes röökiä, mikä olisi auttanut mun hermoja sen verran mitä nyt tupakkakasvin polttaminen saattoi auttaa. Pelkkää pilveä vain. 

Me istuttiin yläasteen pihan kämäisessä katsomossa. Täällä oli kylän ainoat koriskentät. Muutama mopojonne hurjasteli menopeleillään parkkipaikalla rinteen päällä, katsomon takana. Moottoreista lähtevän melun perusteella ei tainneet olla vakiota. 

Yläasteella välituntisin katsomo oli ollut aina täynnä. Varsinkin sateisina päivinä hinku lankkupenkeille oli kova, kun ainoa toinen suoja oli ulko-oven katos. Mutta oli sää sitten mikä tahansa, meille viidelle oli aina paikka. Vasemmanpuoleinen laita, toiseksi ylin rivi ennen huteraa ja istumakelvotonta ylintä riviä. Se oli paras spotti, meidän spotti. Siellä saattoi polttaa röökiäkin ilman, että välituntivalvojat huomasivat ja alkoivat marmattaa. Ei kenellekään tullut mieleenkään mennä sinne ennen meitä, ei kukaan uskaltanut. Kaikki tiesivät, että se oli meidän paikka, vain ja ainoastaan meidän paikka. 

Ja samalle penkille me oltiin Oliverin kanssa jälleen automaattisesti asetuttu. 

Olo olisi saattanut olla nostalginenkin, jos mestat kylällä olisivat kattavammat. Rajallisuuden takia yläasteen piha oli toiminut meidän oleskelupaikkana useastikin, vaikka ei kyseistä koulua enää käytykään. 

-Iltaa iltaa! Roivasen ääni sai mut sävähtämään. Koko keho tuntui lyijyltä, vaikka se kuulostikin hyväntuuliselta. Mopoilijoiden pitämä mekkala peitti kaiken alleen, enkä mä ollut tajunnut sen autonkaan ääntä yhtään.

-Sä oot sit tajunnu pysytellä maan päällä, Oliver nojautui taaksepäin huikkaamaan viimeistä riviä pitkin lähestyvälle Roivaselle. Mä jatkoin vain tyhjän pihan tuijottelua. 

Kädet yhtyi tärinään, kun Roivanen kietoi käsivartensa ronskisti mun ja Oliverin hartioiden ympärille, asettui meidän väliin. 

-Toistaiseksi. Kattoo ny, jos sitä alkais taas levitoida ja väännellä ajankulua, se sanoi, mutta en pystynyt keskittymään kunnolla, kun tämä oli sillä tavalla tarrannut mut taas otteeseensa. Mulla oli äkkiä tosi kylmä.

-Opetat sit mullekin, Oliver vaati. 

-Pysyttele sä vaan siellä sun Kirsikkalaaksossas. Enhän mä ees nähny sua kun äijä vaan viiletti jossain omilla reiteillään, Roivanen härnäsi.

-No ethän sä ois muutenkaan nähny mitään ku luulit Miskaakin pelkäks harhaks, Oliver vastasi. Ne vitsailivat eilisestä tripistä, jotain sisäpiiriläppää, mitä mä en ymmärtänyt. 

Mä pujottelin irti Roivasen otteesta ja työnsin sen käden pois, kun tämä oli pörröttämässä mun kiharoita. Mä näin sen katseen edelleen, vaikka vihasta ei ollut sillä hetkellä jälkeäkään. Puistatti, heikotti vähän. En mä voinut unohtaa miten se oli mua oikein katsonut.

Roivanen vain naurahti ja siirtyi kokonaan Oliverin kimppuun. 

-Minne sä oot muuten harha-Miskan jättäny? Oliver kysyi ja mä tajusin vasta siinä vaiheessa, että Roivanen oli tosiaan tullut yksin, vaikka lähes poikkeuksetta kävi aina hakemassa autollaan Miskan kaupungista ennen meidän muiden seuraan liittymistä. 

-Sille tuli äkillistä menoo. Ja joo, juuri niiden tyyppien kanssa, Roivanen sanoi vähän happamasti. Kai sen on edelleen vaikea sulattaa sitä, että Miskalla oli muitakin kavereita meidän lisäksi ja vielä sellaisia, joita se itse ei tuntenut. Varsinkin, kun Miska ei edes puhunut niistä kaupunkilaisista juuri koskaan. 

Mutta oli siinä muutakin. Miska oli yleensä väsynyt, mikä johti sen kohdalla pääsääntöisesti rasittavaan kireyteen, jos oli viettänyt niiden kanssa enemmänkin aikaa. Se oli aina ollut taitava haalimaan ihmisiä ympärilleen, mutta oli samaan aikaan vähän sinisilmäinen. Ne tyypit olivat sitä vanhempia ja pelkästään huumeiden välityksen rinki antoi ymmärtää, ettei ne olleet samalla tavalla yhtenäistä porukkaa, jossa kaikki olisivat olleet samalla tasolla, niin kuin me viisi.