Mutakuoppa

8

Oliver veti sätkäänsä ahnaasti henkeen. Puhalsi sitten paksun savupilven ilmaan hymähtäen, koko olemus ihan rentona ja vetelänä. Pilven haju ei ollut niin kitkerän tunkkainen kuin röökin, mutta mun nenässä ihan yhtä kamala. 

Se selitti eilisestä ihan tohkeissaan. Ne oli päätyny Miskan ja Roivasen kanssa vetään jotain happoi. Mä kuuntelin ja naureskelin vähän laimeasti, kun Oliver selitti miten mieli oli päätyny johonkin ihan uusiin ulottuvuuksiin ja se oli löytänyt itsensä kunnolla vasta silloin, kun pään kemiat oli ihan mössöä ja puut leijuivat, taivas avautui ja kaikkea muuta sellaista paskaa.

Revin kulunutta kuittia taskussa silpuksi. Kuuntelin, vaikka ei olisi yhtään huvittanut. Ei mua tosin haitannut. Ei ollenkaan. Ajatus, että ne olivat kolmistaan pitämässä hauskaa ja ettimässä elämän tarkoitusta, ei saanut millään tasolla mun suuhun katkun makua, ei lisännyt halua kääntyä satakaheksänkyt astetta ympäri ja palata suorinta reittiä kotiin. Ei sitten niin yhtään. 

Pompottelin korista asfaltilla muutaman kerran ja koppasin sen ilmasta. Oliver oli viskannut sen mulle heti ensitöikseen, kun oli nähnyt mut. Suoraan perään se oli laittanut palamaan.

Sätkä viuhui Oliverin toisessa kädessä, kun se puhua pälätti, nosti kääryleen aina välillä huulilleen ja imi. Palavan pään savu muodosti ilmaan lankamaisia kiekuroita, jotka kohosivat ilmaan ja hävisivät nopeasti. 

Oliver vain jatkoi ja jatkoi, kertoi värien laadusta ja mielen kirkkaudesta. Välillä koko tyyppi otti mua päähän niin pahasti, että teki mieli vain tumpata tulipesä sen silmien väliin. 

En mä saanut katsettani irti siitä sen sätkästä. Oliver kantoi kotikutoisen näköisiä kääryleitään röökiaskissa, jossa tälläkin hetkellä niitä oli varmasti tuhti rivi. Happojen ohella se oli takuulla saanut lisää puruja. Ja ties mitä muita mömmöjä Miska sille ikinä hankkikaan meidän muiden tietämättä. Mun tietämättä. 

-Otatsä? Oliver tulkitsi tuijotukseni väärin ja ojensi sätkäänsä mun puoleen. 

-Ei kiitti, vastasin, vaikka välillä, kun oli fiilistä, saatoin ottaakin siltä pari hatsia. Oliver kohautti olkiaan ja veti käärylettä syvälle henkeensä, kasvoillaan sellainen tyytyväinen säästyypähän-enemmän-mulle-ilme.

Sen verestävät silmät näyttivät tänään jotenkin normaaliakin sumeammilta, koko olemus oli tavallista levottomampi. Tai sitten mä en vaan ollut vieläkään tottunut Oliveriin sellaisena. 

Me käveltiin Oliverin kanssa tyhjällä kadulla. Tämä hoiperteli ympäriinsä, ei pysynyt vierelläni millään. Se selitti ja selitti eilisestä ja mun piti ihan toden teolla hillitä itseäni, etten olisi vaan suoraan käskenyt sitä tukkimaan turpaansa. 

Ei me vietetty Oliverin kanssa enää oikein koskaan aikaa ihan vain kahdestaan niin kuin junnuina. Liikuttiin aina pelkkänä viisikkona. Roivasella oli auto, jolla se pystyi hakemaan meidät suoraan kotiovelta ja Jose asui niin lähellä Oliveria, että yleensä lyhyet kävelymatkatkin kuljettiin kolmistaan. Amiksessakin oltiin ihan eri aloilla.

Meidän äidit ovat ystäviä ja mua ja Oliveria vietiin lapsina yhtenään samaan päivähoitoon. Me ollaan oltu kavereita niin kauan kuin jaksan muistaa, eikä tällaisessa pienessä kylässä piirit kovin paljoa muutu. Sen kanssa mä olin kaikkein mieluiten. 

Me jouduttiin junnuina vähän väliä ongelmiin Oliverin päähänpistojen takia, mihin se joka kerta sai minutkin suostuteltua mukaan. Läheisten maatiloiden navetoista hajosi ikkunat, ärsyttävien tyyppien pyöränkumeista päästettiin ilmat välituntisin, kaupan suklaapatukat katosivat takintaskuihin ja sitten juostiin. Seurasin sitä mihin tahansa. Aina.

Mieleeni oli jäänyt elävästi ilta, kun Oliver oli ilmestynyt meidän etuovelle litimäräksi rankkasateessa kastuneena. Me oltiin silloin jotain kakstoistakesäisiä. Se ei tullut, Oliver oli sanonut tyhjällä äänellä. Sen silmät olivat punoittameet, nenäkin tukossa ja jotenkin mä tiesin, ettei tämän kasvoilla ollut ainoastaan sadevettä. Oliver oli ollut yhteyksissä isäänsä jo hyvän tovin ja sen piti tulla tänne kylälle poikaansa tapaamaan. Meidän ensimmäinen oikea riita oli liittynyt juuri siihen. Kun se äijä oli perunut tapaamisen jo kolmannen kerran päivää ennen sovittua aikaa, mä olin sanonut Oliverille suoraan, että unohtaisi koko jutun. Se oli kuitenkin vain suuttunut. Puhumattomuutta oli kestänyt ainoastaan iltaan asti, kun Oliver oli tullut jo mun ikkunan alle pikkukiviensä kanssa. Varoituksistani huolimatta se hölmö oli mennyt bussiasemalle odottamaan isäänsä, joka ei kaikista lupauksistaan huolimatta koskaan ilmestyisi paikalle.