Mutakuoppa

3

-Mitä tää nyt on? Onks täällä meneillään joku ala-astelaisten torikokous? Miska aloitti astellessaan lähemmäs, kun vasta muutama penkeillä istuva oli huomannut meidät. 

-Ja vielä tähän aikaan, kun nukkumaanmenoaikakin on jo mennyt, Roivanen jatkoi muka huolestuneena, pystymättä kuitenkaan pidättelemään vittuilevaa virnettään. Meitä viittä lukuun ottamatta ketään muuta ei naurattanut. 

Junnuja oli seitsemän. Yksi tyttö ja loput poikia. Kaikki täältä kylältä, kaikki meille ennestään tuttuja. Likka kuiskasi jotain vieressään istuvalle pojalle, joka piti kättään suojelevasti tämän hartioiden ympärillä, vaikka todellisuudessa ei osannut edes puolustaa itseään. Tyttö vilkuili meitä varautuneesti eivätkä muutkaan vaikuttaneet sen rennommilta. Kaikkien puhe oli loppunut kuin seinään, kehonkieli sulkeutunut ja silmiin noussut pahaa aavistava pilke. Ne katselivat toisiaan kysyvästi, toiset hermostuneempina kuin toiset, tietämättä oikein kukaan mitä pitäisi tehdä. Eikä me oltu sanottu kuin vasta pari lausetta. 

Tyttö ja kaksi poikaa lähtivät ensimmäisinä sanaakaan sanomatta. Ne vain nousivat ripeästi penkiltä, jolla olivat kaikki kolme istuneet ja kulkivat kohti puiston laidassa olevaa tietä, päinvastaiseen suuntaan, josta me olimme tulleet. Likan valkaisuaineesta vaurioituneet hiukset keikkuivat puolelta toiselle, kun se käveli pois kahden jätkän välissä. 

-Älkää nyt tylsiä olko. Mehän tultiin vasta, Oliver surkutteli suureleisesti kolmikon perään. Paikalle jääneet vilkuilivat kavereidensa jälkeen tietämättä seuratako perässä vai ei. Yksi niistä, Julius, veti röökiä kalpeana, kuin voisi pyörtyä hetkenä minä hyvänsä, eikä nostanut katsettaan maasta.

-Antaa olla. Äijien kesken kaikki on muutenkin aina hauskempaa, kun porukan leidit lähti, Roivanen huikkasi viimeisen lauseen kolmikon loittonevien selkien suuntaan. 

-Painukaa jo vittuun siitä. Me oltiin täällä ensin, Otto sanoi ärtyneenä ja vastasi Miskan painostavaan katseeseen epäröimättä. Tuijotin uhmakasta poikaa kulmieni alta, se oli aina ollut sitä ärsyttävää sorttia. 

Muut penkeillä istujat olivat vilkuilleet Ottoa neuvojen toiveessa alusta asti. Ne eivät vaikuttaneet enää niin hanakoilta lähtemään, kun se oli pitänyt pintansa. Mikään ei siis ollut muuttunut sitten yläasteen. Mua säälitti vähän, mutta en silti voinut muuta kuin halveksua niitä, kun muutkin alkoivat asettumaan Oton puolelle ja puolustamaan paikkaansa.

Tyytyväisyys nosti hymyn huulilleni, ne olivat niin naiiveja. Tämähän oli käynyt melkein liian helposti. Tuttu ylemmyydentunne hyrisytti kehoani, innosti. Ne kaipasivat selvästi muistutusta. Muistutusta siitä, keitä me oikein oltiin. 

-Noinko on? Mitä sä sit meinasit tehdä asialle? Hä? Mitä meinasit tehdä? Miska yllytti sitä silmät kiiluen, asteli lähemmäs penkkiä, jolla Otto istui Julius vieressään. Ne ottivat toisistaan mittaa katseillaan, muut olivat hiljentyneet. Nuorempi oli tyhmä, jos luuli voittavansa. 

-Näytä mihin susta on, pomo, Miska pilkkasi ja sai viimeinkin Oton menettämään malttinsa. Kaikki ilmassa leijunut jännitys purkautui pienessä hetkessä, muutamassa sekunnissa. 

Otto valmistautui nousemaan hampaitaan kiristellen, kun Miska potkaisi penkin selkänojaa sen ja Juliuksen välissä, kaataen penkin taaksepäin ja kaksikon sen mukana. Viereisellä penkillä istuneet pojat olivat nähneet tarpeeksi, eivätkä jääneet seuraamaan mitä seuraavaksi tapahtuisi. 

Miska kiersi penkin ja tarttui ensimmäisenä ylös pyrkivää Ottoa käsivarsista, repi tämän jaloilleen. Roivanen seurasi virnuillen vierestä, kun Miska sai nuoremman helposti otteeseensa, käden selän taakse, ja työnsi tämän lujasti viereisen liukumäen seinämää vasten.