Mutakuoppa

7

En mennyt seuraavana päivänä kouluun. Tietenkään. 

Olin muutenkin nukkunut huonosti. Uni oli jäänyt pinnalliseksi yöllisen heräämisen takia. 

Aamulla äiti oli yrittänyt saada mua kouluun, kun ne olivat isän kanssa lähdössä. Olin vain kääntänyt kylkeä ja hautautunut peiton alle. Sanoin tokkuraisena puolivillaisesti, että mulla oli huono olo tai jotain sinne päin. Äidin luovutettua, isä oli tullut mun huoneeseen. Se oli istunut sängynlaidalle, ollut hiljaa vähän liian kauan, tuijotellut huoneen seiniä, jotka olivat tyhjentyneet julisteista ja kuvista, jotka niitä oli koristanut vuosia sitten ollessani vielä ihan junnu. Sitten se sanoi, että voisin puhua sille, jos mulla oli huolia. Joo joo, olin vastannut, vaikka en mä mitään isälle kertoisi. 

Nukuin reippaasti yli puolille päiville asti. Tai lähinnä se oli sellaista sängyssä pyörimistä, kun en saanut unta, mutta noustakaan ei jaksanut, vaikka nälkäkin alkoi olemaan ja vähän kusihätäkin. 

Pyry tuli koulusta, kun mä lopulta sain revittyä itseni ylös. Suurista odotuksista huolimatta, jäljet olivat kaulalla entisellään, ellei vielä vähän pahemmat. Ääni oli sentään parempi. Laahustin alas ja sain rykien juotua ison kupin kahvia. En mä sen litkun isoin fani ollut. Kofeiini tosin piristi aavistuksen ja kuumana juotuna se rauhoitti kurkkuakin pikkuisen. 

Nukuin lisää, kuten olin tehnyt lähes koko päivän. Edes kahvi ei auttanut siihen univelkaan, sai vain sydämen tykyttämään ärsyttävästi. Heräsin illalla ja menin alakertaan keittämään lisää kahvia. Sitten Oliver soitti. Annoin puhelimen soida, kunnes kuvake hävisi. 

Se soitti uudestaan. En ollut vastannut sille eilen, enkä myöskään koskaan soittanut takaisin. 

Oliver osasi olla hemmetin itsepäinen, kun oli päättänyt jotain. Nuorempana se tuli aina heittelemään pikkukiviä mun ikkunaan, kun olin huonolla tuulella. Eikä se lähtenyt ennen kuin päästin sen sisään. Enkä mä koskaan katunut, että päästin. 

Vastasin sille kolmannella soittokerralla, vaikka Oliver tuskin mitään soraa mun ikkunoihin tulisi enää heittelemään. Mieluummin silti yritin päästä pälkähästä puhelun kautta ennen kuin ne tulisivat taas oven taakse. 

-Maailman kahdeksas ihme, sä et ookkaan kuollu! Oliver hihkui linjan toisessa päässä, kun mä en ollut ehtinyt sanomaan vielä sanaakaan. 

-Ihme tosiaan. 

-Nyt loppu tollainen angstaaminen, sun pitää päästä pois sieltä neljän seinän sisältä homehtumasta. Tuut meijän kaa pelaan korista, se käski enemmän kuin pyysi. Ääni oli vähän epäselvä, kun Oliver ravasi ympäri kämppää. 

Mun vatsassa väänsi ja aloin hermostuksissa näpertämään keittiönpöydälle jääneen sanomalehden kulmaa. 

-En mä. Ihan hirvee hedari edelleen, sanoin vältellen. Linjan toisessa päässä humisi ja rätisi vähän. 

-Venaa hetki, Oliver huikkasi nopeasti. 

-Moona! Ootsä taas ottanu mun koriksen? Sitten oli vain epäselvää puhetta, joka kuului pelkkänä muminana. -...sanoi, et saa lainata. -Täh? Ihan sama vaikka... ...tajuutko? Tyttö vastasi jotakin vähän riitaa haastavasti. Muitakin ääniä kuului taustalta, samaa sävyä. -Mun kamoihin ette koske. Piste. Mikä siinä on nii vaikeeta. Vähän yksityisyyttä, okei? Vai onko sekin tässä huushollissa liikaa pyydetty?

Se tietty hilpeys Oliverin äänessä, josta kuuli, että se hymyili koko ajan kuin mikäkin idiootti, katosi tyystin aina kun se puhui perheelleen. Ei se kuulostanut yhtään itseltään. 

Oliver sulki huoneensa oven. Tai ei se kokonaan tämän huone ollut, vaan jakoi nukkumatilan viikonloppuisin ja joskus pidempiäkin aikoja velipuolensa kanssa, kun tämä tuli intistä lomille.