Mutakuoppa

11

-Nytkö?

-Ei. 

-Seuraavan risteyksen jälkeen?

-Ehkä. 

-Eli ei?

-Just niin. 

Jose rojahti tuhahtaen penkkiä vasten, kun Roivanen jatkoi virnuiluaan ratin takana. Itse nautin paikastani etupenkillä, pitkien etuoikeus. Pian Jose nojautui taas toiveikkaana eteenpäin, keksi uuden taktiikan kuskin suostutteluun. 

Se oli silloin aikoinaan hakenut myös aikaistettua ajokorttia. Homma oli kuitenkin kussut huoltajan suostumukseen. Josen sijaisvanhemmat oli tosi reiluja, mutta siinä asiassa eivät antaneet periksi. Ei Josea kauaa tosin ollut harmittanut, sillä Roivanen päästi sen rattiin "ei sitä autoa kortilla ajeta"-mentaliteetin nojalla. Tai ainakin yleensä päästi. 

-Tää yks alkaa kohta parkumaan, jos sä et anna sen ajaa, Miska asettui Josen puolelle. Vähän kyseenalaisesti, mutta asettui kuitenkin. Se oli toipunut tiistaiyöstä. Tai Miskan kohdalla toipuminen tarkoitti lähinnä, ettei se maininnut jutusta sanallakaan tai antanut minkäänlaista selitystä tilanteelle. Naureskellut aamulla vain, että oltiin huolestuttu ihan turhasta. 

Me ei menty keskiviikkona kouluun. Osa porukasta kärsi darran kourissa eikä kaupunkiin asti ajaminen muutenkaan huvittanut. Torstaina me oltiin jaksettu raahautua tunneille, Miska tavallistakin pahemmin myöhässä, ja selvitty kunnialla neljä tuntia. Nyt perjantaina energiaa riitti vain ruokailuun asti, jonne me oltiin Roivasen kanssa lähdetty kesken tunnin, jotta päästiin Miskan, Oliverin ja Josen kanssa samaan aikaan safkaamaan. Ruokalasta tie oli johtanut tupakkanurkalle ja siitä yhteistuumin Roivasen autolle. 

-Musta ois kiva, että meillä olisi auto vielä kesälläkin, Oliver sanoi Josea vilkaisten ja kurotti meistä lyhyimpänä itselleen kruunatulta keskipenkiltä vaihtamaan auton kaiuttimiin liitetystä puhelimestani biisiä.

-Siitä on ikuisuus, olin vielä nuori ja kokematon, Jose puolustautui. Roivasen päästettyä sen rattiin, Jose oli onnistunut käännöksessä liian lujaa ja lintsassa ajettuaan saamaan auton ojaan. Meille ei sattunut sen suurempia vaurioita, mutta rotisko oli mennyt kyllä korjaamolle. 

-Siitä on kuukausi, mä muistutin. 

-Nuori ja kokematon, Jose toisti painokkaasti. 

Roivanen hymähti. Sen kasvot eivät olleet lähteneet paranemaan niin hyvin kuin mun kaulan jäljet, joita tuskin enää huomasi, ellei oikein tarkkaan katsonut. Turvotus Roivasen silmän ympärillä oli sentään laskenut vähän ja nyt se kai näki taas normaalisti. Kasvojen mustelma oli vaihtanut väriä, mutta yhtä kipeältä se edelleen näytti. 

Muistan Roivasen ottaneen syyt niskoilleen Josen puolesta, kun auto oli ajettu ojaan. Muistan myös, kuinka sen askeleet olivat muuttuneet laahaavammiksi luullessaan, ettei me enää nähty, kun Oliverin äiti oli kuskannut meidät kaikki kotiin sinä iltana. Enkä ollut unohtanut alkuviikosta koulussa näkemiäni, hupparin alle peitettyjä mustelmia, joista osa saattoi hyvinkin olla kuukauden vanhoja. 

Oliver oli päätynyt johonkin hevimetalli rääkymisbiisiin, joka ei kelvannut kahdelle muulle takapenkkiläiselle. Ne aloittivat tutun väittelynsä, johon keskityin paljon mieluummin. 

-Rasse eiks toi ollu...? Oliver sanoi yhtäkkiä epävarmana. Se oli kääntynyt katsomaan taakse jääneen marketin suuntaan. Me muutkin yritettiin vilkuilla, mutta pientareen puskat ja muut rehut peittivät näkyvyyden. Roivanen teki uukkarin ja lähti ajamaan hitaammin tulosuuntaan. 

Jokainen tähyili ulos. Marketin takainen seinusta tuli näkyviin ja mä tunnistin maahan seinää vasten istumaan jääneen pojan Pyryksi saman tien, vaikka sen pää nuokkuikin alhaalla ja kiharat peittivät kasvoja. Asento oli ihan veltto siihen nähden, että tämä oli marketin takana, kylän yleisellä oleskelupaikalla, joka harvoin oli niin tyhjänä.