Mutakuoppa

13

Tunsin vauhdin koko kehossani, basso sykki rintakehässä.

Puut ja tien valkoiset viivat vilisivät silmissä. Ensin mua oli huolestuttanut, jos pussit olivatkin menneet sekaisin ja olimme päätyneet vetämään jotain paskaa mitä Kaken oli pitänyt tykittää suonet täyteen.

Mutta se huoli oli hävinnyt nopeasti samalla, kun auton penkki oli muuttunut upottavan pehmeäksi allani.

-Kovempaa! Aja kovempaa! Miska yllytti takapenkiltä eikä tahtonut millään pysyä paikoillaan. Roivasen lautasen kokoiset pupillit terävöityivät ja tämä teki ilomielin työtä käskettyä. Moottorin kierrokset kertyivät, kun me kiidimme eteenpäin tyhjällä, pimeällä moottoritiellä.

Mun sydän tykytti kuumassa autossa kylkiluita vasten. Etupenkillä istuva Jose laittoi puhelimesta musiikkia kovemmalle. Matalan basson jytke tuntui tärisevänä koko autossa, ja kertosäkeen aikana kaikki huusivat innosta, kun mittari lähestyi kakkosella alkavaa lukua.

Se tunne ei ollut uutta, kun sisällä kupli ihan estoitta ja kaikki ympärillä tuntui vastustamattoman upealta, mutta jokainen kokeilu tuntui silti aina yhtä euforian täyteiseltä kuin ensimmäinen kerta.

Kuluneen viikon jälkeen varsinkin, me kaikki tarvittiin tätä kipeämmin kuin pitkään aikaan.

Nojauduin penkkiä vasten ja heittäydyin ajatuksenjuoksun valtaa. Ilma kulki keuhkoihin ja sieltä pois kuin itsestään, kevyesti ja helposti. Jäin tuijottamaan kasvot virneessä tietä, jonka jokaista kohtaa renkaat koskettivat vain sekunninmilliosan verran. Tunsin muiden riemun helisevänä sisälläni.

Tärisin. Edellisestä kerrastani oli niin kauan aikaa, että olin melkein jo unohtanut kuinka hyvältä tämä tuntui juuri niiden neljän kanssa. Mikään paha ei päässyt auton sisään. Millään muulla ei ollut mitään väliä ja jokainen tuleva hetki oli meidän. Vain meidän.

Pitkästä aikaa mulla oli yksinkertaisesti vain helvetin hyvä olla, kun pään kemiat oli kunnolla vinksallaan. Mikään paska ei kuormittanut ajatuksia, ei sellaista ollut edes olemassa. Kohotin katseeni ja tuijotin auton kattoa sellaisen hurmion vallassa, että raajat vapisi ja silmät seisoi päässä.

Roivanen ohitti edessä ajavan auton niin suurin liikkein, että me lennettiin takapenkillä toisiamme päin ja Oliver joutui puoliksi Miskan syliin. Etupenkillä Jose oli ainoana fiksuna tajunnut ottaa oven yläpuolella kahvasta kiinni, mutta meinasi senkin pää kolahtaa lasiin.

-Tää on saatana itsemurha! Jose hekotti. Kenelläkään meistä ei ollut turvavyötä. Tietenkään.

-Lähetäänpä ainakin jumalauta porukalla! Miska komppasi, ilman huolen häivääkään. Roivanen katsoi tietä silmät suurina, puristi rattia rystyset valkoisina ja näytti olevan omissa maailmoissaan. Jossain ihan muualla.

Mä muistan edelleen kuinka toivottomilta kaikki opettajat olivat ysiluokan syksyllä näyttäneet, kun me viisi palattiin lomilta yhtenä porukkana. Ne tiesivät, että siitä vuodesta tulisi yhtä helvettiä, ja niinhän siitä oli tullutkin. Muiden helvetti tarkoitti meille vain ja ainoastaan hauskanpitoa.

-lusmujengi forever! Mä huusin ihan antaumuksella. Sillä nimellä kaikki maikat olivat yläasteella meihin viitanneet. Muistojen aalto sai muutkin kiihtymään.

-Vittu te ootte mahtavia, Oliver ylisti, tälle ominainen ääni vetelänä. Se oli lysähtänyt keskipenkille kuin olisi sulanut siihen.

-Et ala ny herkisteleen, Miska kääntyi sen puoleen ja väänsi toisen suupielet väkisin ylöspäin. Oliver irvisti entistä enemmän ja huitaisi sitten naureskellen sen kädet pois naamaltaan.

Kaksikko aloitti jonkin oman leikkisän kahakoinnin, joka päättyi avonaiseen ikkunaan ja riemun kiljahduksiin, päättömiin huutoihin pauhaavaa tuulta vasten, tönimiseen ja vatsat kippurassa hekottamiseen.