Mutakuoppa

4

Välillä mä kyseenalaistin ihmisten tilannetajun olemassaoloa. Ja tämä oli ehdottomasti yksi niistä hetkistä.

Aleksi oli asettunut pulpetin päälle yhtä riviä edemmäksi muhun päin suuntautuneena. Kuuntelin mielenkiinnottomasti tuolillani istuen ja pulpettia vasten nojaten, kun luokkalaiseni heilutti jalkojaan ilmassa ja pälätti viikonlopustaan. Kertomuksista vähintään puolet oli keksittyä paskaa. Ei se tajunnut lopettaa kerskuntaa, vaikka olin mumissut jo kymmeniä kertoja kiva, siistii ja eikä samalla monotoonisella äänenpainolla. Ei me oltu edes niin hyviä kavereita, vaikka samalla luokalla oltiinkin.

Ihan kuin maanantai ei olisi jo valmiiksi tarpeeksi perseestä. Olin saanut illalla Harakaksi kutsutulta yto-opettajalta viestin, jossa käskettiin tuntia aikaisemmin koululle selvittämään tekemättä jätettyjä projekteja, tehtäviä ja kokeita. Tän vuoden yhteiset tutkinnon osat olivat olleet jo, mutta mä kuuluin niihin, jolla oli niihin aikoihin ja sen jälkeenkin parempaakin tekemistä kuin koulujutut. Kesään ei ollut enää kauaa ja kai opettajat sitten halusivat saada tänkin pois alta ennen lukukauden loppua, jotta kaikki pääsisivät varmasti siirtymään kolmannelle vuodelle. Osalla myös kevään työharjoittelujakso oli mennyt enemmän tai vähemmän päin persettä, mutta siitä ne saisivat ihan henkilökohtaiset huudot alojen opettajilta.

Aleksi jatkoi edelleen, kun katseeni kiersi luokassa. Logistiikalta oli mun ja Juhon lisäksi vain pari tyyppiä. Porukkaa oli sekalaisesti vähän kaikilta aloilta. Raksan kovaääniset jätkät loistivat paljoudellaan. Luokkahuoneen desipelit olivat yli rajojen, kun kukaan opettajista ei ollut saapunut vielä.

-Oothan sä täällä! Vastaa äijä puhelimeen. Oisit saanu kyydin, Roivanen ilmestyi taakseni röökiltä haisten ja pukkasi leikillään mua nyrkillä hartiaan. Aleksi hiljeni ärtyneenä, kun sen kertomus kuumista muijista keskeytettiin. Kerrankin mä olin kiitollinen, että Roivanen oli raahautunut kouluun, vaikka yleensä se jätti tällaiset turhat saarnat suosiolla väliin.

Edelleen oli vähän vaikea uskoa, että se oli päässyt inssin läpi viime syksynä ja saanut aikaistetun ajokortin.

-Huomenna sit, vastasin.

Olin nähnyt viestit vasta, kun äiti oli tuomassa mua tänne. Roivasen auto, joka oli ollut korjaamolla jo kuukauden päivät, oli viimeinkin saatu kuntoon. Inssin läpi pääsemistä sai todellakin ihmetellä, kun oli sen kyydissä. Ei sellaista kestänyt selvinpäin, kun motarilla jokaisessa ohituksessa sai pelätä henkensä edestä.

Äiti oli muutenkin lähdössä kaupunkiin hoitamaan työjuttuja, joten se antoi mulle ja Pyrylle kyydin. Koko matka oli hiljainen. Mä istuin edessä ja olin tuskin vilkaissutkaan pikkuveljen suuntaan koko aamuna. Ei sekään kyllä tehnyt elettäkään mitään keskustelua aloittaakseen. Äiti oli jättänyt Pyryn kylän yläasteelle. Osa opettajistakin oli tulossa vasta kouluun. Teki mieli näyttää niille keskaria, kun muutama vaan mulkkas huomatessaan mut autossa. Äiti jatkoi mun kanssa moottoritielle kohti kaupunkia. Mun oli pakko laittaa radio päälle, kun me ei vieläkään puhuttu mitään.

Sentään ei tarvinnut kulkea bussilla niin kuin koko amiksen ykkönen ja kakkosen ekat viikot ennen kun Roivanen sai kortin. Me kaikki viisi kuljettiin silloin bussilla, mikä teki tunnin mittaisesta matkasta edes jotenkin siedettävän.

Ei nykyisinkään kyyti aina ollut taattua. Välillä auto oli Roivasen isän käytössä ja tämä saattoi heittää poikansa samalla koululle. Mutta vaikka olinkin Roivasen kanssa samalla alalla, ja yleensä se oli enemmän kuin halukas tarjoamaan ilmaista matkaa ollessaan itse ratin takana, ei se isänsä kyytiin pyytänyt mua koskaan. Kotiinsa se ei päästä ketään kuistia pidemmälle, ei edes Miskaa.

-Loppuko akku? Roivanen jatkoi eikä suostunut luovuttamaan puhelimeeni vastaamattomuuden suhteen. Kohautin olkapäitäni, kun en jaksanut selittää sille.