Mutakuoppa

10

Roivanen löi jarrut pohjaan. Hiekka rahisi renkaiden alla ja me kaikki nytkähdettiin eteenpäin niin rajusti, että päät oli iskeytyä penkkiin tai tuulilasiin. Jokaisen katse oli kiinnittynyt laiturin päässä nuokkuvaan hahmoon.

Jose oli tunnistanut paikan Miskan lähettämästä heilahtaneesta kuvasta. Järvelle oli kylältä matkaa puoli tuntia. Kesäisin pieni uimaranta oli lapsiperheiden täyttämä ja viikonloppuisin sekä illan hämärtyessä teinilaumojen valloittama. Näin leudossa säässä, myöhäisenä arki-iltana paikka oli tyhjillään. Järven tumma vesi ja muutama unohtunut hiekkalelu saivat rannan näyttämään entistä autiommalta. Keinujen kettingin vinkuivat tuulessa, pienet aallot löivät rytmikkäästi epätasaiselle rantaviivalle.

Me oltiin yritetty soittaa Miskalle matkalla monia kertoja, mutta tämän puhelin oli kiinni. Ei meillä ollut muuta kuin se kuva ja epäselvä tekstari, jota me yritettiin porukalla tavata heiluvassa autossa, kun Roivanen kaahaili metsätiellä keskittynyt ilme kasvoillaan.

Autosta noustuani huomasin parkkipaikan hiekassa toisiakin renkaan jälkiä. Autoja oli ollut ainakin kaksi, ehkä kolme. Maassa oli lasinsiruja. Roivanen lähti laiturin suuntaan mitään muuta näkemättä ja me seurattiin ihan jäljessä.

Se viittoi taaksensa, käski jäämään siihen, kun itse käveli ripeästi laiturille, ei huolinut mukaansa edes Josea.

Miskan vaappuva heiluminen näytti vaaralliselta, kun tämän jalat eivät meinanneet kantaa. Se mumisi jotain ihan omaa raskaasti hengittäen. Roivanen tarttui siihen ennen kuin Miska ehti keikahtaa laiturin yli. Huonolla viinapäällä ja kiikkerällä alustalla oli suorastaan ihme, ettei tämä ollut jo onnistunut tippumaan kylmään veteen. Luja kiskaisu sai Miskan rojahtamaan puiselle alustalle kuin maa vetäisi sitä puoleensa erityisen lujalla voimalla.

Roivanen laskeutui sen tasolle, asetti kädet velton jätkän kasvojen molemmin puolin, jotta saisi katsekontaktin.

-Miska? Se sanoi lempeästi. Niin lempeästi, ettei rotevan painokasta ääntä ollut edes tunnistaa.

-Vittu..., Miska vastasi takellellen, jotenkin hankalan kuuloisesti. Roivanen nosti varovasti sen toista riippuvaa luomea. Katse pehmeni ja se kääntyi nyökkäämään pienesti meidän suuntaan. Miska oli vain humalassa.

Roivanen kumartui sanomaan sille jotain, mistä en saanut selvää, ja nosti tämän sitten ylös maasta yllättävän vaivattomasti. Kietaisi Miskan käden omien hartioidensa ympärille, piteli kiinni sen lantiosta, jotta tämä pysyisi pystyssä.

Miskan vaatteet olivat likaiset, paita revennyt kauluksesta ja rystyset aavistuksen punoittavat. Takki oli hukkunut johonkin. Muuten se näytti olevan ihan kohtuu kunnossa. Lähinnä tokkurainen ja todella väsyneen oloinen. Silmissä sellainen tyhjä katse.

Mä ja Jose väistyttiin, kun Roivanen kuljetti laahaavin askelin kävelevää Miskaa laiturilta autolle. Vasta silloin huomasin Oliverin jättäytyneen pitkälle meidän taakse. Se potki maata ja katseli muodostunutta kasaa tiiviisti kuin se voisi alkaa liikkumaan itsestään minä hetkenä hyvänsä.

-Pääsiskö tää teille yöksi? Roivanen kysyi mun suuntaan takapenkille kääntyneenä, kun olimme päässeet lastautumaan takaisin autoon. Se oli vienyt Miskan pelkääjän paikalle ja auton käynnistettyään vääntänyt pauhaavan lämmityksen kaakkoon. Illat olivat edelleen viileitä, eikä ketään huvittanut lähteä arvailemaan kuinka kauan Miska oli ulkona ollut.

-Mäh... voin... kaupunkiinh, Miska sanoi, kun oli vielä jokseenkin tietoinen siitä, mitä ympärillään tapahtui. Mutta ei kukaan sitä kuunnellut.

-Joo totta kai. Porukat ei oo himassa. Voitte tekin jäädä, mä ehdotin. Miskaa ei todellakaan kannattanut päästää yksin kotiin ja kaupunkiin olisi muutenkin pitänyt ajaa kylän kautta. Roivanen nyökkäsi kiitollisena ja lähti ajamaan pois järveltä samaa reittiä mitä olimme tulleetkin. Tällä kertaa ei ajanut kaasu pohjassa kuin takaa-ajettu.