Mutakuoppa

6

Heräsin yöllä painajaiseen voimakkaasti sävähtäen ja istumaan hakeutuen. En muistanut painajaista, mutta hereille minut vavahdutti tunne, etten saanut henkeä.

Huohotin syvään ohueksi muuttunutta ilmaa. Olin ihan hikinen. Jokin inhottava vaiston tapainen kuristi kurkkua, sai silmäkulmat kosteiksi. Pyörrytti ja huimasi. Vilkuilin ympärilleni varmistaakseni, että olin oikeasti hereillä.

Seinän takaa kuului kolahdus. Olin onnistunut herättämään Pyryn riehumisellani. Se ei ollut puhunut mulle enää illalla. Enkä mä sille.

Hengittelin paikoillani rauhallisesti, sormet hiuksia haroen. Toistelin mielessäni, ettei mikään tukkinut ilmateitä tai estänyt hapen kulkua, kunnes aloin itsekin uskomaan siihen. Mutta vapina jäi. Nousin sängyltä. Olo oli edelleen ihan levoton.

Kävin kylppärissä ja huuhtelin kasvot jääkylmällä vedellä. Vesi sai ihon vain pistelemään eikä rauhoittanut lainkaan. Hiivin takaisin huoneeseeni.

Avasin ikkunan kokonaan ja hermosavut saivat ahdistavan tunteen viimeinkin katoamaan, vaikka aski oli varastettu ja Roivaselta saatu. Taivas oli pilvinen, mutta sentään ei satanut. Tupakan pää hohkasi oranssina, harmaa savu karkasi paksuna viileään yöilmaan.

Kotikatu oli tyhjä, kylä kuulosti autiolta. Toin röökiä huulilleni ja samassa kiinnitin huomiota haaleaan arpeen ranteessani. Olin joskus umpihumalassa tumpannut vahingossa itseäni. Ei mitään ylpeimpiä hetkiäni.

Jokseenkin ympyrän muotoinen arpi toi mieleeni muutakin. Jonkun muun.

Olin silloin neljännellä, samoin hän, tajusin yhtäkkiä. Haalistuneet ei niin kivat hetket nousivat esille elävinä viileän yöilman kirkastaessa mieltä.

Vielä ala-asteella olin ikäryhmäni pisin, Roivanen oli kasvanut ohitseni vasta yläasteeseen mennessä. Luokallamme oli poika. Tosi pieni poika, toisiin verrattuna. Me muut olimme aina keskenämme, omissa porukoissa, ja se oli aina yksin. Käsivarsissaan tällä oli ollut pyöreitä palovammoja.

Sellaisessa pienessä kyläkoulussa ulkopuoliset erottuivat selvästi. Ei poppoota tarvinnut kuin vilkaista, kun huomasi jo, ketkä eivät kuuluneet joukkoon. Eikä sellaisia katsottu silloin hyvällä, hiljaisia, arkoja, kaverittomia, kuoreensa vetäytyneitä. Sellaisissa oli aina jotain vähän vialla, vähän outoa, vähän huonompaa kuin meissä muissa. Ja kun maailma on sen verran yksinkertainen, ei mitään muuta syytä tarvita.

En ollut ensimmäinen, joka sen perään oli koulun loputtua lähtenyt, kun poika yritti pakoon meidän huudeltua sille vähän matkan päästä häijysti solvauksia, joita oli aina pakko tehostaa kirosanoilla. Olin kuitenkin ensimmäinen, joka pojan taskusta tippuneen muoviesineen näki, betonisen koulurakennuksen takana, jonne se oli etumatkan turvin juossut. Samaa turkoosia härpäkettä poika oli ajoittain tavoitellut taskustaan tunneilla. Vähän matkan päässä oli tummanharmaa hiekoituslaatikko, johon ei ihan jokainen tämän ikäinen enää mahtuisi. Mutta niin pieni poika mahtui. Muut tajusivat seurata esimerkkiäni, kun olin pysähtynyt kengät soraista maata vasten rahisten, virneenpuolikkaan pakottautuessa kasvoilleni.

Muoviesine oli räksähtänyt rikki kantapääni alla, muutaman lujan tallonnan jälkeen. Potkaisin palaset ympäriinsä. Vilkaisin hiekoituslaatikkoa ja pohdin, ääntä korostetusti venyttäen, mihinköhän poika oli mennyt. Muut tajusivat jujun viimeistään siinä vaiheessa. Olin hypännyt kannen päälle ja huutanut, että löytyi!

Poika oli hätääntynyt. Se potki ja löi kantta, pyysi epätoivoisena, että päästän hänet pois. Haukuin sitä ties miksi, keksien aina vain entistä halventavia sanoja. Rummutin kantta kengänpohjalla, ei pojalla ollut mitään mahdollisuutta niin kauan, kun seisoin siinä. Voisin pitää sitä vangittuna niin pitkään kun lystäsi, ajatus oli saanut minut innostumaan entistä enemmän. Hypin kannen päällä tasajalkaa pamahdusten saattelemana, kun muut olivat nauraneet pojan kustannuksella, kun se oli huutanut haluavansa kotiin. Olin hyppinyt ja he olivat nauraneet vielä silloinkin, kun poika oli alkanut köhimään.