Öisiä tarinoita ihmissieluista

Kertoja

Näen tytön istuvan penkillä vaaleat hiukset harteille kihartuen. Hän on pukeutunut kesän väreihin ja katselee maailmaa lävitse vihreiden silmiensä. Hän ei sovi tänne. Ei tälle harmaalle asemalle. Tyttö on kuin pala toukokuuta keskellä lokakuuta. Tai olisi elleivät nuo kyynelet hänen poskillaan rikkoisi illuusiota. Tyttö istuu penkillä, kameralaukku olallaan. Itkee hiljaa yksinään ja rukoilee junaansa saapumaan.

Asemalle saapuu joukko nuoria. Muutama rullalaudan päällä, yksi pyörällä, loput kävellen. He metelöivät, huutelevat toisilleen, nauravat. Siellä täällä näkyy siideritölkkejä. Jollain on nuuska huulessa, toisella savuke. Hukkuneen lähiön kasvatteja. He eivät huomaa tyttöä. Kauneinta jota maailmassa on nähty. Hän ei kuulu heidän maailmaansa. Ei jos hän ei itkisi.

Poika eroaa ryhmästä. Hän näkee. Istuu tytön vierelle ja vetää lähellensä. Ei kysele, on vain. Ja tyttö painautuu poikaa vasten ja löytää turvan. Jotain mitä kukaan muu ei voinut tarjota. En edes minä.

Juna saapuu. Pojan kaverit kutsuvat häntä. Nuoret äänet kajahtelevat asemalle, käskevät tulemaan tai me ei keretä. Poika pudistaa vain päätään, heilauttaa kättään kuin sanoen menkää, minä jään tänne. Ja niin he menevät ja niin menee juna.

Saapuu toinen juna ja Poika vetää tytön hellästi ylös ja ohjaa junan penkeille. Tyttö puhuu vihdoin. Avaa sydäntään, kertoo tarinansa. Ja Poika kuuntelee, eläytyy, on läsnä. Sanoista ei kukaan muu saa selvää. Ketään muuta ei kiinnosta. Muille nuo kaksi nuorta, ovat vain sivuhahmoja iltaisessa junassa.

Kuluu pari pysäkkiä ja Tyttö ja poika nousevat ja poistuvat. En voi erota heistä vielä vaan jatkan matkaa. Kuljen varjossa, olen hiljainen kertoja josta eivät edes päähenkilöt tiedä.

Tyttö on rohkaistunut, kulkee nyt selkä suorassa. Poika ja Tyttö kävelevät hiljakseen, kylki kyljessä, käsi kädessä. Puhelevat niin ääneti että hädin tuskin kuulee yli askelten rahinan. Ei minun vaan heidän, minä en astu.

Pian Tyttö jo naurahtaakin. Hänellä on kaunis nauru. Kun satakielen laulu mutta niin paljon ihanampi. Hän katsoo maahan, ei huomaa poikaa. Poikaa joka katsoo häntä juuri sillä tavalla jolla jokainen haluaisi tulla katsotuksi. Mikä on outoa, hädin tuskin He tuntevat toisiaan. Poika ei huomaa tätä, juuri nyt tuntuu kuin he olisivat toisilleen tarkoitetut. Ja kun Tyttö kohtaa hänen katseensa. Voisin kävellä heidän vierellään eikä kumpikaan huomaisi minua. Nii toistensa lumoissa he ovat.

Tyttö ja poika eivät voi muuta kuin katsoa toisiaan. Vihreät silmät kohtaavat ruskeat ja maailmaa kutistuu, ja maailma laajenee ja sydämet kokevat kesän.