Öisiä tarinoita ihmissieluista

Uno

 Luokassa kaikuu tasanen puheensorina. Joku vitun pelitunti. Mun pahin painajainen. Tai ei sillee, lautapelit on kivoi mut luoja ku porukkaa saa aggressioita niistä.

Uno-kortit lätkitään pöytään ja peli käyntiin. Ihan hyvät kortit kai. Uno on siitä mielenkiintonen peli, että se voi pahimassa tapauksessa edetä tosi kilpailulliseks. Siis oikeesti, kun jäljellä oot sinä ja se toinen nii tunnelma tiivistyy aika lujaa. Iskette siinä toisillenne vaan raivosasti +4 kortteja ja estoja.

Ei sillä, toi on usein viel ihan ok. Mut sit ku aletaan liittoutua ja syntyy kaks joukuetta. Niiku vau, siinä sitte pelataan tosissaan. Tänään ei oo kyse ihan siitä. Sellasta basic lätkikään kortteja pöytään meininkiä. Jopa yllättävän rentoa.

Tai sit ei. Siellähän näkyy jo eka keskisormi. Ja helvetin tutut "ärsyttävä" ja "luuseri" kajahtaa. Joo, tän takia mä välttelen kaikkia pelejä. Se antaa näille ihmisille oikeuden olla ihan törkeen vittumaisia. Ja liittoutua mua vastaan. Voi miksi mä teen tän ittelleni kerta toisensa jälkeen.

Pysytään nyt vaa rauhallisina. Hengitellään ja sillee. Tää on vaa yks Uno-peli. Ja kohta seki on jo ohi. Mä yritän sulkea mun korvat niiden sanoilta. Keskittyä vaan mun kortteihin. Typerä peli.

Ja sit käy tuuri. Mä voitan. Hetki voitonriemua ja sit voi helvetti. En tiiä kumpi on pahempaa; voittaminen vai häviäminen. Kumpi vaan mä saan silti paskaa niskaan. Ja joo eihän siitä pitäs välittää mut kylhän se sattuu. Aina.

Mä liimaan kestohymyn mun naamalle ja nauran mukana. Keskisormi taas päin naamaa ja "mä kostan tän vielä" ja "huijasit". Joo, tollasia ne on. Huumoria ja silleen. Mut ei täs voi muutakaan. Ollaanhan tässä nyt kuitenkin ihan parhaat helvetin kaverit.