Öisiä tarinoita ihmissieluista

Punanen Saab

Me tutustuttiin koulujen päättärien iltana. Tavattiin toisemme hiljasella metsäpolulla. Sillä hetkellä mä tiesin et se oli kohtalo.

Vietettiin se hetki yhessä ja yhtäkkiä ei enää osattu olla erikseen. Enää ei ollut mua yksikössä. Oltiin vaan me vastaan koko muu maailma.

Kuljettiin kaikkialle käsi kädessä. Yhdessä joka ikinen sekunti, jotta voitais aina hengittää samaa ilmaa. Jaettiin varmaan jo unetkin.

Kuunneltiin yhessä Queenia ja itkettiin. Toisinaan rakastettiin sun punasen Saabin takapenkillä. Kesäiltoina heinäpellossa. Auringonlaskussa.

Yhdessä oltiin tyhmiä. Puolet nuoruudesta jo takana ja koko elämä edessä. Naurettiin läpi yöt ja aamusin syötiin aspiriinia samasta paketista.

Elokuussa palattiin opintoihin kaulat mustelmilla ja rakastuneina. Me oltiin kovin kokeneita ja täynnä tarinoita.

Lokakuussa me ei oltu puhuttu enää kuukauteen. Jouluna mielessä oli jo tuleva kesä ja toiset heilat.

Viiden vuoden päästä oli jo muka nimet unohdettu, vaikka niitä oli kokonainen kesä huudettu. Unholaan oli myös nuoruuden kauniit kuukaudet haudattu.

Mut silti mä sanon, et nuori rakkaus on sitä kaikista aidointa.

Miks?

Koska joka vuosi, kesäkuun ekana lauantaina mä muistan sut.

Mä muistan sun silmäs. Sun naurus kaiun. Sun pehmeän ja rohkean kosketuksen. Sun cittarin hajuveden. Ja mä osaan ulkoa sen helvetin Saabin rekisterinumeron.