Öisiä tarinoita ihmissieluista

Maailmankaikkeuden matkaaja

Valot luovat kajoaan taivaanrantaan. Ne hohtelevat tummalla taivaalla luonnottoman näköisinä sokaisten oikeat tähdet. Ilmassa leijuu hattaran ja hien tuoksun. Onnellisuuden ja jännityksen sekoitus, joka näissä tivoleissa aina on.

Nauru ja huudahdukset sekoittuvat miltei unenomaisella tavalla kaiuttimista jyskyttävään musiikkiin. Joka puolella on ihmisiä, joilla kaikilla on oma elämänsä. Heistä jokainen rakastaa, ikävöi ja vihaa jotakin. Tuokin sinihiuksinen poika, joka juuri tiputti hattaransa, rakastaa jotakuta. Ehkä juuri tuota pisama kasvoista tyttöä, joka hänen vierellään nyt nauraa katketakseen.

Ajatukseni keskeytyvät hetkeksi vaunun nytkähtäessä allani. Kuluu hiljainen narahdus, kun maailmanpyörä liikahtaa varovaisesti liikkeelle. Se lähtee nousemaan hitaasti kuin vanhus. Metallit kitisten ja vaunut heilahdellen. Pyörä on kiertänyt tämän saman kierroksen tuhansia kertoja ja silti se lähtee jokaiselle kerralle niin kuin se olisi sen ensimmäinen. Ikään kuin pyörä haluaisi jokaisella kierroksella taata matkustajalleen niin turvallisen ja hyvän kyydin kuin vain voi.

Musiikki ja ihmisten äänet vajoavat hitaasti alemmas pyörän viedessä minua kohti taivasta. Basson jyskytys hiljenee taustalle vieden naurun ja huudahdukset mukanaan. Pian ympärilleni jäävät vain kaupungin valot, jotka heijastuvat meren aaltoihin. Tähdet välkehtivät taivaalla saaden nyt vihdoin takaisin oikeutensa kilpailla tivolin loisteen kanssa. Jopa kuu tuntuu utuisella helotuksellaan kisaavan luonnottomien valojen kanssa.

Vaunu nytkähtää pysähdyksiin minun ollessa maailman huipulla. Ihmiset näyttävät täältä katsottuna niin kovin pieniltä. Ajatus siitä, että heillä kaikillaan on omat ainutlaatuiset elämänsä alkaa tuntua täysin merkityksettömältä. He ovat kuin muurahaisia keossaan. Vilisemässä kaukana alhaalla täysin tietämättöminä siitä maailmasta joka täällä ylhäällä on. Kuten tuo sinihiuksinen poika ja pisamakasvoinen tyttö, jotka jäätelöinen ovat niin pieni osa tätä kaikkeutta.

Uusi narahdus. Vaunu liikahtaa alaspäin. Hitaasti ihmismaailman äänet taas palaavat tajuntaani. Tähdet vilkuttavat taivalla hyvästejään minulle. Ne pyytävät tulemaan taas pian takaisin. Kehottavat mukaan valojen kilvoitteluun. Ja minä lupaan palata. Heti kun pyörä vain antaa luvan.

Kolahduksen saattelemana vaunu nytkähtää maahan. Hetkeni turvassa maailmalta on ohitse. Jokainen tuoksu, ääni ja tuntemus hyökyy jälleen kasvoilleni. Ihmiset tunkevat ohitseni ja huutelevat toisilleen jättäen jokaiseen kohtaan josta kulkevat jälkensä.

Sinitukkainen poika ja pisamakasvoinen tyttö kiipeävät samaan vaunuun, josta juuri nousin. Kehotan heitä hiljaa nauttimaan hetkestään kaukana elämästä, mutta ehkä he eivät kuule. Voin vain toivoa, että he näkevät sen ainoan jäljen jonka uskalsin tähän maailmaan jättää:

"maailmankaikkeuden matkaaja toivoo hyvää matkaa"

note: yllä olevalla tekstillä on noin vuoden verran ikää ja laatu on sen mukaista. tykkään kuitenkin tästä tunnelmasta, jonka takia päätin tämän tänne lykätä. ehkä joku muukin tykästyy tähän.