Öisiä tarinoita ihmissieluista

onnellinen tarina?

On ihan helvetin kaunis kesäilta. Sellanen omalla tavallaan tosi taianomaisen tuntunen. Kaikki saa ilta-auringon myötä oman kultasen sävytyksen ja näyttää tuplasti kauniimmalta ku normaalisti. Mun edessä oleva vehnäpeltoki näyttää ihan joltain kultaselta mereltä.

Mä uskon sen olevan mun onni, et tää sama pätee myös ihmisiin. Mun edessä oleva poika aiheuttaa mulle kylmiä väreitä tässä kesäillan auringossa. Vaikka se ei ookkaan mikään elovenalapsi noiden lävistystensä ja yönsininen pehkonsa kanssa, se sopii silti just täydellisesti tohon pellon laitaan.

Poika irrottaa katseensa meidän edessä leviävästä maisemasta ja kääntyy niin nopeasti ympäri, et mä en kerkee vetästä katsettani ajoissa pois. Se kuitenki vaan hymyilee. Helvetti, miten voi pojalla olla noin kaunis hymy. Melkeen kyyneleet alkaa valua, ku se kattoo mua noin kauniisti.

Kevyt kesätuuli puhaltaa lempeesti mun korvan ohi ja rohkasee mua astumaan pojan vierelle. Se ikäänkuin kuiskaa neuvojaan puhaltaessaan ohitse, kunnon amorin tuuli. 

Mä huomaan empiväni hetken ennen ku kalastan varovasti pojan käden mun omaan ja punon meiän sormet hellästi yhteen. Joku tuntuu liikahtavan mun sisällä lähemmäs oikeeta paikkaa. Ja se tuntuu aivan helvetin hyvältä, varsinkin ku poika puristaa mun kättä tiukasti takasin.

Samaan aikaan se ääni alkaa taas huutaa mun päässä. Se pikku piru, joka huutaa aina ku mä oon pojan kans näin. Se ei hyväksy tätä, ei haluu. Ja tiiäkkö mikä on pahinta? Se ääni kuulostaa aivan liian tutulta. Siltä samalta ääneltä mitä jokanen lapsi elämänsä vuodet kuuntelee. 

Mä ravistan mun päätä ja astun nopeesti pellolle. Ja ennen ku mä alan miettiä sen kummempia, mä lähen juoksuun. Kuulen pojan naurahtavan yllättyneenä mun äkkisestä spurtista, johon mä repäsin senki mukaan. Kuluu kuitenki vaan hetki ku me jo juostaan käsi kädessä nauraen pitkin peltoa. Ihan niiku nuoret rakastavaiset konsanaan.

Me saavutaan pellon keskelle ihan hengästyneenä, nauraen ja sydämet sekatahtia hakaten. Mä nykäsen pojan pysähdyksiin ja katon sen ilosta loistavia kasvoja.

Kultaseni viljan keinuessa meiän ympärillä ja auringon viskoessa lempeästi säteitään ympäriinsä, mä huomaan vannovani jotain. Mä vannon, etten koskaan voi päästää mitään noin kaunista särkymään. Et mun takia noi helvetin kauniit silmät ei koskaan olis surulliset. Vaikka se ääni mun päässä oliski.

Ja kun mä oon ton lupauksen tehny, teen toisenkin. Ja vedän pojan mun syliin, kiedon kädet sen ympärille ja katon suoraan sen sieluun. Voi miten sillä pojalla voi olla kaiken päälle vielä kaunis sielukin, sellanen joka hiljentää noi äänet mun päässä.

Silloin, siinä vehnäpellossa, me hymyillään toisillemme, sydämet yhtätahtia hakaten, huulet viimein kohdaten. Ja mä tunnen kuinka se joku mun sisällä löytää paikkansa. Ehkä tää oli vihdoinki onnellinen tarina?