Öisiä tarinoita ihmissieluista

Keskipäivän bussi

Keskipäivän bussi on aina miltei luonnottoman hiljainen. Aamuisin se on täynnä stressaantuneita työmatkalaisia ja silmät puolitangossa nuokkuvia opiskelijoita. Iltapäivällä se täyttyy huutavista koululaisista ja nyt puolestaan nuokkuvista raskaan työn raatajista. Mutta keskellä päivää, siinä yhdentoista, kenties kahdentoista aikoihin bussi on hiljainen. Pelkkä moottorin pehmeä hurina kaikuu sen lävitse. Sen takia matkustan aina keskipäivän bussilla.

Tänään havahdun tunteeseen, joka kuiskii korvaani jonkin muuttuneen. Se on pelkkä hiljainen aavistus. Ajatus vaihtelun mahdollisuudesta. Siitä mahdollisuudesta, joka juuri nyt nousee bussiin kyynelet poskia koristaen. Tuo tyttö jää etupenkille, pää painuksissa, kädet kasvoja kömpelösti pyyhkien. Tunnen pienen pettymyksen pyyhkäisevän ylitseni. Jos yksi itkevä tyttö, on se muutoksen tuuli, minulle on valehdeltu rankasti.

Muutokseen tarvitaan kuitenkin usein kaksi. Nyt bussiin hyppää hengästynyt nuori, reppu hajamielisesti toisella hartialla, puhelin niin helvetin hukassa tietenkin jossain siellä taskun pohjalla. Hiukset juoksemisen jäljiltä aavistuksen verran pörrössä nuori harppaa eteenpäin ja huomaa sen kyynelsilmäisen tytön. Hän pysähtyy, hetken vain empii ennen kuin leiriytyy itkijän viereen tarjoten tukeaan täysin tuntemattomalle.

Koko matkan he siinä istuvat, pysäkiltä toiselle, taukoamatta jutellen. Tytön itku loppuu ajallaan, eikä se tietenkään mikään ihme ole. On vaikea itkeä taukoamatta, kun pitäisi samaan aikaan olla niin häikäisevän hurmaava. Tyhmäkin huomasi sen kemiallisen reaktion, joka nuoren ja itkijän välillä tapahtuu. Punaiset posket, ujot naurahdukset ja jatkuvat, mutta vahingossa liian pitkät katseet paljastavat sen.

Kun päätepysäkki vihdoin saapuu, kaksikko ei ole huomata sitä. Työhönsä taatusti uupuneen kuskin on miltei heidät heitettävä pihalle ennen kuin tuleva tuore pari sitä ymmärtää tehdä. Minut hän jättää rauhaan. Tietää, että lähden kyllä kun aika on.

Tänäänkin, kuten aina, jään hiljaa paikalleni. Vaikka tuon rakkaustarinan seuraaminen jopa hieman mielenkiintoiselta tuntuukin, se on vain yksi tuhansien joukossa. Se ei ole mitään, mitä en enää koskaan näkisi eikä suinkaan kaiken huomioni arvoinen. Vaikka tyttö tuon nuoren pörröistä tukkaa pehmeästi silittääkin poistuessaan ja vaikka tuo nuori siihen vastaakin matkimalla paloautoa, en vaivaudu lähtemään heidän peräänsä.

En edes voisi. Nämä keskipäivän bussit ovat kohtaloni. Eri tavalla kuin noilla kahdella, tulevilla rakastavaisilla. Tai niin. Kai meissä on jotain samaa. Minäkin olin kerran noin tuhottoman rakastunut. Ensisilmäyksellä tietenkin. Aivan kuten nuo kaksi onnekasta. Mutta toisin kuin he, minä olen lukittu tänne odottamaan, ajan ikuisesti vieriessä, josko kohtaloni vielä kerran astuisi, tähän keskipäivän bussiin.