Mä käänsin mun pään ovelle ja näin mutsin seisovan siin kerranki selvinpäin. Katoin mutsia ja irvistin mielessäni. Miksi se vaivautu tulee tänne? Oisin toivonu et ees Gaia ois tullu. Katoin mutsii happamasti ja ootin faijaa et se tulis kans ovesta. Mä päätin etten sano sanaakaa niille. Tuijotin vaa seinää ja upposin mun omii ajatuksii. Mutsi tuijotti mua eikä sanonu sanaakaan. Mut tiesin et se katto mua pettyneenä. Tiesin et sen ilme oli rankaiseva ja vihainen. En jaksanu vaivautuu ees kattoo sen ilmettä. Nehä vaa halus aina päästä eroon musta? Nythä ne ois saanu siihe mahdollisuuden. Miks vitus joku kiltti ihminen edes pelasti mut? En oo sen arvonen. Ajataukseni keskeyty ku rakas mutsini avasi suunsa. -Miksi teit sen?! Olemme aina välittäneet sinusta, et voi heittää hukkaan työtäni. Tuhahdin mielessäni äitini sanoille. En vastannut, katsoin vain seinään. Näytin varmasti hullulta. Yhtäkkinen pahan olon aalto lävisti kehoni ja tajusin heilauttaa kättäni samalla pitäen toista suullani. Äitini tarttui nopeasti roskasankoon vieressään ja toi sen mun kasvojen eteen. Minun tyhjentäessä vatsaani tuohon sankoon teki äiti jotain todella yllättävää. Hän silitteli päätäni ja poskeani samalla kun kärsin paskasta olosta. Hetken aikaa tunsin olevani se sama äitiäni rakastava poika joka makasi äitinsä sylissä. Nopeasti tilanne kuitenkin muuttui kun ovesta rynni sisään isäni. Jokin sai mutsin muuttamaan käytöksensä kun faija tuli sisään ja hän nopeasti irrottikin kätensä poskiltani ja läpsäisi päätäni. -Minä tässä koulutan Hunteria, hänen tempauksensa oli järjetön. Isäni hymähti hyväksyvästi ja sekunnin ajan luulin näkeväni äitini kasvoilla pelon häivähdyksen. Mutta se taisi olla niin nopea häivähdys että luulin kuvitelleeni kaiken.
olin voinut todella huonosti koko kuukauden ja mä olinki käyny lukuisissa vatsan huuhteluissa ja muissa tutkimuksissa. Olin viettänyt jo kuukauden sairaalassa eikä kukaan edelleen tienny et miks mun kamat oli aiheuttanut tän. Mun vanhemmat oli jo jättäytyny kokonaan tästä ja Gaiaki vaa oli ilmottanu et sen mummi on joutunut onnettomuuteen ja joutuu viettää siel kaiken ajan. Mä halusin niin paljon uskoo et se ois ollu totta mut joku vaa sano mulle mun päässä, et se ei voi olla totta. Halusin unohtaa koko ajan ja masennuinki yksin mun sairaala sängyssä ja tuijotin edelleen seinään, ja sen samaa pistettä. Hoitajat oli tullu huolestuneiks ku oli tajunnu et katon vaa samaa pistettä. Ne luuli jo et oon koomassa tai jotai. Oikeesti olin vaa omien ajatuksieni vanki. Kuulin yhtäkkiä oven avautuvan ja suljin silmät nopeasti jotta muut luulis et nukun. Huoneessa kaiku raskaat askeleet jotka tunnistin heti iskän askeleiks. Jännitin käsiäni, ne ei ollu pitkään aikaan tullu tänne. - Poikahan on sekopää, hullu kai te sen näätte. Tuijottaa vain samaa pistettä, huutaa meille ja yrittää itsemurhaa. Meinasin avata silmät ja nousta sängystä sekä lyödä iskääni, mutten viitsinyt rikkoa illuusioita. Toisaalta yksikin askel olisi käynnistänyt pahoinvoinnin ja olisin oksentanut suoraan laittialle. Olin silti pöyristynyt iskän väitteistä musta. - Ettehän te voi sanoa Hunteria hulluksi noin hatarin perustein?! Kimitti pieni hoitaja iskäni vieressä. Myhäilin hiljaa ilosta kun mä tajusin et joku oli puolustanut mua. - Ei, meillä on varaa, poika pistetään suljetulle jossa sairaan hoitoa saa tuohon outoon ongelmaansa. Sekä psykiatrista hoitoa. Poikahan vielä tappaa jonkun. Nyt meinasin ihan oikeasti karjaista ja lyödä nyrkillä jotain, mutten edelleenkään uskaltanut. - S-selvä, asia hoidossa, Herra. Iskä myhäili hoitajan pelolle ja nappasi pullon ja kulautti äänistä päätellen kaiken alas. - Michael ei täällä! Äitini sähähti nopeasti. Sentään äidilläni oli jotain järkeä päässä. Hymähdän vanhempieni häipyessä ja uskalsin avata silmäni hitaasti. Kerkesin vaan hetken ajatella omia juttuja kunnes ovi aukes taas. Katsoin nopeasti ovelle nähdäkseni tutun naisen. Käänsin nopeasti kasvoni seinään ja tuijotin samaa tuttua seinää. En voinut uskoa että minut todella lähetetään suljetulle?! En voi olla niin sairas, ehkä hieman sekaisin tai reunalla. Ajatukseni jälleen katkes ku äiti päätti istahtaa viereeni. Hän tarttui päähäni ja käänsi sen väkisin kohti omaansa. Yritin kaikkeni vastustaa häntä muttei päänsärkyni antanut tälle lupaa. Yhtäkkiä katsoinkin seinän sijasta äitini kauniita ruskeita silmiä. Hän oli kaunis nainen se oli myönnettävä. Hänen ruskeat pitkät hiukset ulottuivat miltei takamukselle ja ripset olivat kuin barbilla. Mun mietiskely kuitenki keskeyty ku äiti jällee päätti avaa suunsa. - Voi poikani meillä ei ole muuta mahdollisuutta, tarvitset apua ongelmaasi. Mieleeni tuli vain lukuisat kerrat kun olin pieni ja vanhempani olivat kännissä ja huusivat tai hakkasivat mua. Heidän tässä sitä apua olisi hankittava. Naurahdin ajatukselle vanhemmistani psykalla ja päätin keskittyä äitiini joka selvästi halusi jatkaa. - Tiedän etten ole ollut paras äiti, ja minun ehkä olisi pitänyt olla ymmärtäväisempi, mutta nyt tuen sinua tässä prosessissa! Tuhahdin mielessäni, en minä mitään ymmärrystä tarvitse, vaan hitusen rakkautta! Edes ihan vähän lämpöä sydämeeni! Mutta se taisi olla liikaa pyydetty, nyt joutuisin psykalle ja pääsisin tuijottelemaan valkoista seinää vielä seuraavat viisi vuotta. Tai ehkä se seinä ei olekkaan siellä valkoinen, ehkä sininen tai pinkki? Jaa nyt menin taas asioiden edelle. Mitä edes välitin jostain helvetin psykan seinästä?! Ehkä etin stressiin lievitystä, en tiiä? Äiti taas silitti mun poskea kun käänsi katseeni seinään ja tuudittauduin turvaan jota yhtäkkiä sain ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. - Olet ollut poikani kipeä, ja olen erittäin surullinen siitä! Toivoisin sinun olevan terve ja nauttia elämästäsi. Hymyilin pienesti äidilleni jotta tämä näkisi juuri ja juuri sen. En jaksanut isompaa hymyä hänelle tuottaa. Tuntui kuin olisin jälleen päässyt kauas matkalle elämääni. Kuin olisin maannut jällen sängyssäni kuuntelemassa iltasatua.
Hunterin ollessa 4 vuotias.
-Äiti, äiti luetaan satu, joko! Mä näin äidin hymyilevän iloisesti ja kävelevän kahvi kuppi kädessä luokseni. Iskä oli työ matkalla kuulemma tienaamassa meille rahaa. Äiti istahti mun sängylle ja nosti kirjan käteensä. Mä pujahdin peiton alle ja napsautin valon päälle. Otin hyvän asennon ja keskityin kuuntelemaan. Jossain vaiheessa satua mä kuitenki päädyin kattomaan äitiä. Mun ihka omaa äitiä, ei kenenkään muun äitiä. Mun parasta äitiä joka niin kovasti yritti olla hyvä äiti. Olin aika tienny et äiti luuli olevansa huono äiti, mut ei se oikeesti ollu. Vaikka se oli väsyny aamulla kuulemma töiden takia jotka oli menny yöhön, niin se jakso silti aina lukea mulle aamu sadun. Vaikka äiti joutui aina välissä ottamaan lääkkeen tai oksentaa ämpäriin niin jaksoi hän silti. Äiti yritti niin kovasti olla hyvä äiti, vaikka ei hänen edes ois tarvinnu yrittää. Mulle riitti ruoka, Satu ja hali. En mä mitään muuta tarvinnu. Äiti silitteli mun poskea ja päätä onnellinen hymy huulissaan. Hymyilin äitille ja suljin mun silmät.
En mä mitään muuta tarvinnu ku yhden halin ja oisin taas sulaa vahaa. Yritin muistuttaa itteeni kaikista niistä asioista mitä äiti oli tehnyt. Kuinka hän oli ryypännyt heti kerrottuaan ilta sadun, kuinka hän tuli aamulla "töistä" ja oli huono vointinen, kuinka hän löi ja huusi ja se kuinka hän kohteli mua aina kun sattui olemaan pahalla päällä. Mut jotenki en saanu ilkeitä asioita mieleen äitistä ja tuudittauduin äidin turvaan, kunnes. - En voi ymmärtää mikä on ajanut sinut hulluuteen, poikani. Yritin uskoa kauan että et ole hullu, mutta nyt ymmärrän isääsi. Sinähän olet mahdoton tapaus! Äidin ääni oli muuttunut sääliväksi ja surulliseksi mutta samalla häijyksi. Arvasinhan mä ei hän koskaan ollu rakastanut mua! - En ole hullu, voitteko vaan uskooo!! Huusin täyttä kurkkua äitini korvaan. Hän taisi säikähtää ja juoksi pois. Mä olin jääny ylpeästi kattoo ovelle. Kunnes olin jatkanut seinään katsomista.
Oli kulunut jälleen kuukausi sairaalassa, ja mitään ei ollut selvinnyt. Siirtoni jonnekki sairaala-suljettu osastolle oli jo tänään. Mä olin laittanu Gaialle ja muille mun kavereille viestiä ja he olivat jo eilen käyneet täällä. Suljetulla ei saisi käydä ketään. Joka tuntui itsessään paskalta. Mä en enää jaksanu ainaista huonoa oloa tai päänsärkyä. Mua väsytti koko ajan ja olin varjo entisestäni. Mun kunto heikkeni koko ajan ja mä makasin nyt jo voimattomana, enkä pystynyt liikkumaan. Mä tunsin kuinka mun silmät alkoivat sulkeutumaan hitaasti sekä varmasti. Mä yritin taistella sitä vastaan, ihan tosissaan! Mä yritin nostaa kättä että oisin lyöny itteeni, muttei mun käsi noussu. Mä yritin huutaa, muttei ääntä tullu. Arvasin että tässä mun lähtö nyt oli, tähän se kaikki loppuis. Ilman ketään rakastavaa ihmistä lähellä, tai ylipäätään ilman ketään ihmistä. Mä kuolisin yksin ja rauhassa. Viimeisillä tajun rippeillä mä kuulin kuinka kaikki koneet alkoivat piippaamaan ja huusivat yhtä kuoroa huoneessani. Mä pääsisin rauhaan, saisin sen mitä olen aina halunnut, rauhan! Mun silmät meni kokonaan kiinni ja sit en enää muistanu mitää. Kuulin välähdyksiä ja näin kuinka koko mun elämä kelautu ohi viidessä sekunnissa. Mä näin kaiken, ilon, surun sekä pettymyksen. Sen kuinka makasin ojassa varmana kuolemasta, kun mä hypin Gaian kanssa lätäköissä, kuinka mä otin ekat huumeeni, kuinka mä hypin metsässä äidin maalatessa sekä kuinka mä huusin äitille etten oel hullu. Kaikkea sitä mä kerkesin kokeakkin mun lyhyen elämän ajan. Se kerkes ikin olemaan niin lyhyt ja pieni. Miten Gaia tulisi toimeen? Varmaankin hyvin, sillä eihän hän minusta enään välittänyt. Mikke nauraisi varmaankin ja olisi iloinen kuolemastani. Mun kivut katos, kaikki kerralla. En enää Tuntenut heikentyvä oloani tai puristusta vatsassani. Ehkä mulla oli syöpä tai vatsa haava? Miten mä koskaan pystyin ajaa itteni niin huonoon kuntoon. Olin 17-vuotias ja olin kerennyt heittää koko elämäni hukkaan. Muut ikäiseni unelmoivat koulusta, rakkaudesta, töistä tai pitkästä elämästä. Ja nyt mä joka olin unelmoinut samoista asioista makasin tässä, ihan itse aiheutetusti. Mä olin ollut niin typerä, syönyt niitä pillereitä yhtään miettimättä mitään. Nyt sain maksaa siitä, sain maksaa kaikista elämäni virheistä nyt. En mä uskonut Jumalaan tai mitään mutta taivaaseen en ainakaan tuu pääsee. Miten olinkin ollut näin itsekäs, Äiti rakasti mua kuitenkin? Ehkä vähän?
Sain jostain kiinni ja elämänlanka sai kerättyä itseään. Mä en saanu avattua silmiä ja koin jälleen kovaa kipua, en mä tiedostanut että missä oon tai miksi. Kipu vaan kasvoi, mun vatsa tuntu räjähtävän. Yhtäkkiä pimeydestä veti jokin mua valoon. Se oli kaunis ääni johon rakastuin heti. Harmi vain, sillä tiesin kuolemani tulevan pian. - Anteeksi Hunter! Räsähdys, kipu, pimeys sekä kyynel. Mä pääsin vapaaks!
Mitähän käy kuoleeko Hunter?! Selviääkö hän? Jos ei kuka jatkaa tarinaa?
Kiitos paljon jos luit tänne asti ja paina votea jos pidit. <3
YOU ARE READING
Reunalla
Romance"" "Kävelin yksin röökipaikalle ja katselin metsän reunalle jossa näin hänet, hänet niin kauniina istumassa yksin ja lukemassa. Katselin häntä, hänen hiuksiaan, kasvojaan, kuulasta ihoa ja silmiä. En koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista, vaikut...
