Reunalla

//7 Hallitsee järviä

Heräsin pehmeältä nurmelta auringon paistaessa. En muistanut mitään, en missä olin ollut tai miksi olin tässä. Aurinko paistoi kirkkaana silmiini ja päälläni oli kummallinen kaapu. Siristelin silmiäni hitaasti, totutellakseni valoon. Tuntui kuin koko kehoni olisi ollut pilveä. Tuntui kuin voisin leijailla pois ja kadota vain ilmaan. Miksi olin täällä, kuka olen? Kysymys poltti minua sisältäpäin ja ahdistus oli vallannut minut. Jokin puuttui, jotain oli kadonnut. Ehkä avaimet, hattu tai laukku? Nousin nopeasti maasta seisomaan ja katselin kaunista maisemaa joka avautui eteeni. Puut olivat vihreämpiä kuin maalit. Kukat olivat värikkäitä kuin sateenkaari. Puiden oksista roikkui kauniita köynnöksiä jotka kietoutuivat yhteen. Astuin askeleen hämmentyneenä eteenpäin. Katselin edelleen mielenkiinnon vallassa tuota ihmeellistä paikkaa. Askeleet tuntuivat pehmeiltä, jokainen askel oli täynnä iloa. Nopeasti päädyinkin jonnekin aukealle, aukea oli täynnä ihmisiä. Aukealla oli tori joka kuhisi ihmisiä sekä kauppiaita. Ilmassa lenteli ihmisen näköisiä olentoja, joilla oli upeat siivet. Kiihdytin juoksuun ja annoin tuulen tuivertaa kasvoilleni. Yhtäkkiä törmäsin kauniiseen tyttöön. Nän näytti ensin säikähtäneeltä ja sitten iloiselta. Näytti kuin hän tuntisi minut. Hänen silmissään loisti ilo ja ylpeys. Katsoin tuota tyttöä hämmentyneenä ja odotin hänen sanovan jotakin. - Hei, olen Gaia. Jokin nimessä sai kehoni reagoimaan ja mieleni lämpenemään. Nyökkäsin nopeasti ja mietin mitä tulisi sanoa. - Hei. En tiedä tai muista kuka olen. Tiedättekö te minua? Gaia näytti naurahtavan sanoilleni ja ryntäsi halaamaan minua. - Olet Fabien, minun paras ystäväni. Olet tainnut menettää muistisi onnettomuudessa! Katsoin tyttöä hämmentyen ja yritin saada jotenkin muistoja mieleeni, muttei niitä tullut. - Voi voi, et taida muistaa ollenkaan. Olet ollut töissä linnassa jo kauan, olet 17-vuotias poika jolla ei ole siipiä. Olet ihminen, paras ystäväni ja erityisesti aina ongelmissa. Naurahdin tytön sanoille ja yritin jälleen muistaa jotakin, muttei mitään tullut. Ei yhtikäs mitään. - kiitos paljon, Gaia. Mutta kuka sinä olet? Mitä teet työksesi? Gaia vavahti ja meni vaikeaksi. Katselin häntä ja hänen vaivautunutta käytöstä. Näytti kuin hän olisi halunnut piilotella jotain. - Öh olen vain vaatturi, ompelen kuninkaallisille vaatteita. Olen 16-vuotias keiju ja parannan ihmisiä sekä keijuja. Sota tantereelle joudun aina välillä parantamaan, muttei se haittaa. Katsoin tyttöä säälivästi, hän vaikutti aralta. Mutta enhän muista mitään tästä maasta?! - Mutta entä tämä maa? En muista yhtikäs mitään. Gaia katseli miettien kasvojani ja perääntyi hieman. - Tämä valtakunta on Giersen valtakunta. Täällä hallitsee kuningaspari ja heidän lapset. Tämä maailma on hyvin taijanomainen, joten saatatkin törmätä keijuihin. Keijut ovat arvostettuja, samoin noidat. Jokaisella keijulla on oma taito. Minulla se on parantaminen, kuningattarella on auringon valo, ja kuninkaalla taas kuunvalo. He täydentävät toisiaan ja rakastavat toisiaan valtavasti. Minulla on sisko joka hallitsee jokia sekä järviä. Katsoin tyttöä ihastuksen vallassa, miten en voinut muistaa maailmaani? Tämä maailma vaikutti upealta. - Mutta hei, sinun työsi alkavat illalla linnassa, niinkuin tavallista. Sinun pitäisi keretä sinne, joten  voin saattaa sinut linnalle! Nyökkäsin nopeasti tytölle ja valmistauduin henkisesti uuteen elämääni. Vaikkei se ollutkaan uusi, en vain muistanut mitään. Joten kai tämä uusi oli? Tavallaan.

Astelimme yhdessä linnan ovista sisälle ja katselin kaunista hallia silmät suurina. Linna oli upea! Seinät olivat valkeat ja niissä hohti kultaiset yksityiskohdat. Lattiat olivat marmoria yltäpäältä ja ikkunoissa oli kristalleja. Lasit olivat paperisen ohuita ja näyttivät heikoilta. Mutta jos kerran kuingas täällä hallitsi, oli ikkunat varmaankin jämäkät myös. Katselin huoneita jotka avautuivat edessäni,  jokaisessa huoneessa loisti marmori, kulta sekä hopea. Kaikki oli aivan sanoinkuvailemattoman kaunista.  -Mitä odotamme? Katsoin edessäni kiemurtelevaa tyttöä ja näin tämän raapivan päätään kiusaantunut ilme kasvoillaan. -Odotamme työnjohtajaa, Violaa. Hymähdin ja näin Gaian ottavan askeleita taaksepäin. -Olen pahoillani mutta minun pitää kiirehtiä ompelemaan kuningattarelle pukua. Nyökkäsin nopeasti sillä en tiennyt mitä muutakaan tekisin. Hätäännyin nopeasti sillä muistin olevani yksin maailmassa,  jota en muistanut. Aloin hätääntyä kunnes näin vanhahkon pyöreän naisen kävelevän luokseni. Hänellä oli päällään kaunis punainen yksinkertainen palvelija mekko, josta huomasi tämän olevan parempi palkkainen kuin tavallinen  palvelija vain. Hänen ruskeat tummat hiukset olivat tiukalla nutturalla. Hänen silmänsä olivat kirkkaan  punaiset joka sai hänet näyttämään hieman pelottavalta.  Tuo nainen asteli iloinen  hymy huulillaan vierelleni, hän oli reilusti minua lyhyempi ja katsoin häntä selvästi alaspäin. Hän oli ehkä 30-senttiä minua lyhyempi. Näytti kuin hän olisi mittailut minua katsellaan, mutta ehkä vain kuvittelin. -Hei olen Viola, et taidakkaan muistaa minua? Hymyilin naisen lempeälle äänelle ja nyökkäsin nopeasti. En ollut puheliaalla tuulella jännitykseni ansioista. -Muistatko mitään? Työtäsi tai mitään? Tunsin hikipisaran tippuvan otsalleni, en pitänyt yhtään tästä tilanteesta. -Öhh en muista sitten yhtikäs mitään! Haluaisin muistaa edes vähän, muttei mieleeni tule mitään. Viola katsoi kasvojani säälien ja näin hänen  kasvoillan  välähdyksen jotakin, muttei mieleeni tullut mikä tunne hänen kasvoillaan välähti. -Autan sinua sopeutumaan jälleen tänne! Katsoin surullisesti Violaa ja nyökkäsin.  Hänen hymynsä ei hyytynyt katseeni voimasta ja se sai mieleni hyvälle tuulelle ,edes jotenkin. -Olet hevostallissa töissä ja hoidat kuningasparin hevosia. Mutta nyt käymme asiat läpi, ja toivoisin ettet keskeytä minua.  Nyökkäsin nopeasti jotten häiritse Violaa enempää. -Kerron nyt sääntöjä joita et saa missään nimessä rikkoa! Kuningas pari asuu itä-siivessä ja sinne et saa mennä! Heidän lapsensa asuvat siellä myös, mutta heitä et saa nähdä. Katsoin häntä ihmeissäni. Miksi en olisi saanut nähdä heitä? Mutten raaskinut kysyä miksi. -Työt hoidat tarkasti sekä varoen, kuningas suuttuu erittäin nopeasti ja häntä ei kannata suututtaa tai muuten giljotiini voi kutsua.  Värähdin sanojen vaikutuksesta ja mietin että miten olen  voinut olla täällä töissä. -Hoidat työsi joka päivä kello kahdeksasta kuuteen. Sen jälkeen olet vapaa tekemään mitä haluat. Palkaksi saat seitsemän hopeaa. Sillä voit ostaa vaikka vaatteita tai kirjoja.  Täällä ruoka on ilmaista jos käyt syömässä palvelijoiden tiloissa.  Aamupala on kello kuudelta aamulla, oikea ruoka on kello neljältä, sen ajaksi saat lopettaa työsi. Iltapalaa sekä välipalaa voit syödä aina kun jaksat tehdä sen itse. Huoneesi jaat Wictoria nimisen tytön kanssa. Teidän huone on palvelijoiden tiloissa kerros kolmosessa. Mutta tervetuloa taloon, vaikka uusi et olekaan. -Kiitos Viola. Viola hymyili sanoilleni. -Ole hyvä! Mutta saatan nyt sinut huoneeseesi. Hymyilin nopeasti hänelle ja lähdin kävelemään Violan vieressä. Löysimme pian tiemme pitkälle käytävälle joka oli täynnä numeroituja huoneita jotka uskoin olevan palvelijoiden huoneita. Astuimme huoneen numero "350" ovelle ja sain Violalta käteeni avaimen jolla käänsin lukon auki. Viola heilautti kättään ja kiirehti juoksuun. Hän juoksi nopeasti käytävän päähän ja katosi ovesta. Hänellä taisi olla kiire.  Kuulin lukon napsahduksen ja hengitin jännittyneenä syvään. Avasin oven ja astelin sisälle. Katsoin pieneen huoneeseen  joka oli hyvin pelkistetty verrattuna muuhun linnaan. Huoneessa oli kaksi vaaleaa sänkyä joista molemmat olivat pedatut ja punaiset tumma lakanat hohtivat puhtauttaan.  Molempien sänkyjen oikealla puolella oli vaaleat yöpöydät. Molempien sänkyjen päissä oli vaaleat vaatekaapit. Tapetit olivat valko, punaiset joissa kiilteli kultaiset yksityiskohdat. Katsoin oikeanpuoleiseen vaatekaappiin ja huomasin sen olevan täynnä mekkoja jotka näyttivät hyvin kalliilta palvelijoiden mekoiksi. Tajusin  kaapin olevan Wictorian. Päädyin siis kävelemään vasemman puoleiselle kaapille joka sisälsi parin vaaleita housuja sekä harmaita kauluspaitoja. Joihin oli sopivat juhlavat liivit. Huomasin kaappini vierellä oven jonka avasin nopeasti. Huomasin  huoneen olevan, hyvin pieni kylpyhuone. Huone oli hyvin halvan näköinen, sekä erottui täysin makuuhuoneesta. Huoneessa oli vaalea ,likainen kylpyamme sekä samanlainen  pytty. Katsoin ankeaa vessaa  muistaen ettei kuningas luultavasti halua tuhlata rahoja palvelijoiden tiloihin.  Kävelin huoneesta ulos takaisin makuuhuoneen puolelle. Istahdin sängylleni ja heittäydyin makuulleni.  Ajattelin nukkua ihan hetken jotta voisin herätä iltapalalle. Mutta taisin nukahtaa pidemmäksi aikaa. Heräsin kolahdukseen  ja avattuani silmäni näin suoraan naamani edessä kirkkaan violetit silmät jotka tapittivat omiani. Säikähdin tytön katsetta ja hyppäsin sängystäni pois. Olin vetäissyt peittoni mukanani ja katselin peiton takaa tyttöä jonka näin vasta nyt kunnolla.  Hänen silmänsä olivat sädehtivän violetit.  Hänen  mustat hiukset olivat kauniilla kiharoilla jotka ylettyivät miltei hänen  takamukselleen. Hän oli ehkä kaksikymmentä senttiä minua lyhyempi ja ruumiin rakenteeltaan heiveröinen  mutta silti kauniin naisellinen. Hän näytti keijulta joka ei todellakaan voinut olla vain palvelija.  Katselin tyttöä jonka huulet olivat hyvin kauniin punaiset joita olisin voinut suudella saman  tien jos tilanne olisi ollut erilainen. Wictoria katseli silmiäni ja kasvojani ihaillen kuin olisin ollut jokin kauniimpikin ihminen. -Hei olen Wictoria! Et varmaankaan muista minua? Naurahdin kuullessani tytön sanat. Hänen  äänensä oli kuin vaniljaa  joka sulatti  sydämeni. -Hei ja en muista sinua. Sanoin hymähtäen. -Voi ei se mitään! Voinkin kertoa sinulle itsestäni! Hymyilin tytölle joka oli kauniimpi kuin yksikään näkemäni tyttö.-Se olisi mukavaa! Näin  Wictorian istahtavan sängylleen jonka seurauksena kävelin  itsekin sängylleni ja kääriydyin peittoon. -Olen Wictoria Faiben. Olen töissä  linnan puutarhassa sekä toimin prinsessan kamarineitona. Saatoitkin katsoa vaatekaappiini ja mietit varmaan  miksi kaappini sisältää niin kalliita vaatteita kun muut palvelijat käyttävät ryysyjä. Nyökkäsin nopeasti tytölle ja katsahdin tämän kasvoja. -Olen tämän maan varakkaimpien "normi" kansalaisten  lapsi. Olen täällä töissä säästääkseni hopeaa omaa asuntoa varten. Olen keiju mutten pysty hallita siipiäni, sillä kärsin onnettomuuden aiheuttamasta vammasta. Siipeni ovat piilossa mekkoni alla ja annan  niiden levätä  siellä joten et varmaankaan olisi arvannut minun olevan keiju. Olinhan minä arvannut tuon satumaisen kauniin tytön olevan keiju. En minä surkea muistamaton poika näytä yhtä upealta. -Arvasin minä. Olet upea ja kauniimpi kuin me normaalit ihmiset. Näin Wictorian naurahtavan ja pudistelevan  päätään. -Olen kuullut useamminkin kerran tuon selitykseksi, ja olen aivan varma että  te ihmiset olette upeita ja aivan yhtä täydellisiä kuin me. Emmehän me kaikki keijut ole täydellisiä kuten minä, minä en ole täydellinen  keiju. Täydellinen keiju on kuvan kaunis, ehjä, synnitön, satuttamaton sekä haavoittamaton. Olen kahta noista. Katsoin Wictoriaa joka näytti hetken hyvin haavoittuvaiselta. En antanut säälivän katseen vallata kasvojani sillä en halunnut satuttaa Wictoriaa yhtään enempään. Hän vaikutti kauniilta haamulta synkässä maailmassa. Hän käyttäytyi kuin hänen koko elämä olisi ollut vain täydellisempien  olentojen varjossa viipyilyä. 

Kiitos jos luit tänne asti. Paina ihmeessä votea ja käyhän lukemassa Ajan valtakunta :).