Nostin pääni vaaleasta pilvipensaasta ja huokaisin ihastuksesta. En muistanut mikä oli minut tuonut tänne ,kuvan kauniiseen paikkaan. Vaaleat puut kimaltelivat lumen peitossa ja aurinko loisti taivaalla kirkkaana. Kaikki tuo kirkkaus sai minut sulkemaan silmäni ja hengähtämään syvään. Miten olin joutunut tuonne? Otin askeleen silmät yhä suljettuna ja tunsin kehoni painuvan kasaan ja jalkojeni pettävän. Lysähdin maahan ja avasin silmäni nyrpeänä. Tunnustelin pehmoista maata ja asettelin jalkojani valmiina nousemaan. Mutta noustessani tajusin jalkojeni tuntuvan lyijyltä ja tipahdin jälleen maahan. Tuntui kuin valuisin minuutti minuutilta alemmas tuolta vaalealta maalta. Halusin tarttua kynsin ja hampain tästä kauniista maasta ja vetää itseni pystyyn. Se ei onnistunut. Jalkani liusuivat maan läpi ja pakokauhu valtasi ajatukseni. Kauhuissani vedin jalkojani ylemmäs ja henkäisin nähdessäni ihmisen edessäni.
Nainen oli kaunis, lähes minun näköinen. Hän katsoi minuun ilkeä ilme kasvoillaan ja virnisti. Hänellä oli päällään yksinkertainen keltainen mekko. Nainen otti askeleen lähemmäs ja huusi päin kasvojani niin että sylkeä levisi kasvoilleni. -Tein kaikkeni, sinä, sinä typerä äpärä pilasit kaiken! En ole ikävöinyt sinua hetkeäkään! Olin hämmentynyt ja katsoin tuota tuntematonta naista pitkään. Tuntui kuin olisin nähnyt hänet ennenkin, mutten muistanut missä. Kaivelin muistojeni perukoita ja yhtäkkiä kaikki lävähti päin kasvojani. Olin maannut jonkin naisen sylissä ja tehnyt kuolemaa. Muistin kaikki elämästäni, muistin jopa menettäneeni muistin. En vain saanut mieleen kuka tuo vanhempi nainen oli! Nainen polkaisi maata ja tarttui sormiini, hän veti minua syvemmälle maan alle ja halusi minun putoavan! Yritin Estellä muttei se onnistunut. Valuin hitaasti alaspäin ja halusin vain karjua. En halunnut pudota, kuolin jo, minun pitäisi elää täällä ja rakastua! En halunnut kadota tyhjyyteen! Nainen katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin. Annoin itselleni luvan vuodattaa kaksi kyyneltä, se saisi riittää. Pyyhkiessäni yhä kyyneliä näin horisontissa hahmon jota en tunnistanut. Hahmo käveli lähemmäs minua ja hymyili minulle.
-Rakas, olen pahoillani kaikesta! En olisi halunnut jättää sinua ongelmiesi kanssa. Katsoin tuota ihmistä jota en tunnustanut, hän oli tummanpuhuva tyttö. Tytöstä huokui sisarellista rakkautta, mutta eihän minulla ollut sisaruksia! Nyökkäsin hitaasti tytölle ja puristin pehmeästi maata kovempaa. Tyttö tarttui kehostani ja työnsi minut lähes rintakehään asti maasta läpi. Hamuilin hädissäni jaloillani maata, muttei maakerroksen alla vaikuttanut olevan mitään. Tyhjyys sai oloni ahdistumaan ja rimpuilin tytön otteesta. Meinasin liukua itsenäisesti alas mutta sain takerruttua maahan. Tuhahdin tytölle joka katosi jälleen kuin edellinen.
En odottanut enään ketään ilmaantuvan näköpiiriini, mutta yhtäkkiä jälleen katseeni tarkentui liikkuvaan hahmoon. Hahmo oli kaukaa nähden pyöreä ja lyhyt. Hahmo teki jotakin josta en saanut selvää ja katosi. Sekuntien kuluttua hahmon piirteet ilmestyivät eteeni. Edessäni seisoi tomera nainen jonka kädessä lepäsi pitkä rulla paperia. Hän kiristi otettaan kynästä ja siristeli silmiään kohti paperia. - Jaaha, sinä. Olen Harmiton! Katsoin naista joka esittäytyi Harmittomana. Eihän Harmiton ollut nimi? - Olen auttelemassa hieman täällä paperitöissä. Tai noh, ollaan suoraan sitten rehellisiä! Hoidan tuonelan asioita ja merkkaan uudet asukkaat. Tuonelan? Kohotin katseeni naiseen ja tämän hymyileviin kasvoihin. - Mitä, olenko kuollut! Lähes kiljaisin ajatukseni, olihan tämä tosin ollut odotettavissa. - Niinkin sitä voisi kutsua! Harmiton naurahti ja jatkoi asiaansa. - Voi Hunter, sinä oletkin kärsinyt niin paljon. Ensin vanhemmat, sitten huumeet ja viina, muistinmenetys ja onnettomat suhteet maailmasi naisten kanssa. Pisteenä tämän kaiken päälle menit kuolemaankin vielä! Katsoin naista järkyttyneenä yrittäen prosessoida kuulemiani asioita. Vanhemmat, viina ja huumeet?! Nainen jatkoi puhumistaan kuin vesiputous. - Wictoria tulee kaipaamaan sinua niin kovasti. Ottilia luultavamminkin vain hymyilee tälle onnettomuudelle. - Ei, minun Ottiliani ei ikinä tekisi minulle niin! Huudahdin päin naisen kasvoja tämän tuhahtaessa. - Usko mitä uskot, sanonpahan vain Wictorian olevan parempi. Annoin naisen sanojen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Muistin vanhempani ja ne mitkä huumeet nyt ikinä ovatkaan. - Mitä tiedät ajasta ennen muistinmenetystäni? Tai vanhemmistani?! Huudahdin ja yritin nousta ylemmäksi. Aivan kuin nainen olisi vasta juuri tajunnut minun valuvan maasta alemmas sillä hän kumartui ylleni ja kuiskasi: - Kuule, saat itse selvittää menneisyytesi, se ei ole työni. Ja nyt sinun aikasi on ohi! On viimeinen mahdollisuutesi elää vapaana. Ota se ja pakene! Miten niin ota ja pakenen?! Ei minulla ollut mahdollisuutta! Olin kuollut! Katsahdin eteeni ja huomasin mustiin pukeutuneen naisen kävelevän keppi kädessään kohti minua ja kuoleman katse silmissään. Tajusin naisen olevan kuolema! Itse kuolema! En ollut vielä kuollut! Ennen kuin tajusin mitään tunsin kädet omillani ja niiden työnnön kohti maata. Ja vain hetkessä katosin maanpinnan alle ja vajosin pimeyteen. Pimeyteen joka suojeli jokaista heikkoa soluani. Putosin putoamistani ja annoin kehoni vajota mieleni kaltaiseen tyhjyyteen.
Kiitos jos luit tänne asti! Valitettavasti tämä luku oli lyhyempi sillä en kuoleman rajamaista pystynyt kirjoittamaan enempää!
KAMU SEDANG MEMBACA
Reunalla
Romansa"" "Kävelin yksin röökipaikalle ja katselin metsän reunalle jossa näin hänet, hänet niin kauniina istumassa yksin ja lukemassa. Katselin häntä, hänen hiuksiaan, kasvojaan, kuulasta ihoa ja silmiä. En koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista, vaikut...
